Kanta-Häme

Kirja avaa museopeittojen suojakankaat

Tikatut peitteet ovat värikkäitä, mutta niiden varastotila ei ole. Hämeenlinnan kaupunginmuseon tekstiilikonservointitiloissa on valkoista kuin sairaalassa.

Tutkija Inka-Maria Laitila vetää varovasti esiin valkoista laatikkoa, jossa valkoisiin suojakankaisiin käärittynä lepää yksi museon kokoelmaan kuuluvista tikkipeitteistä.

Suojakankaan alta paljastuu viileänvihreä peitto, jossa on pikkutarkkoja koristetikkauksia. Irjalan kartanosta museon kokoelmiin saatu peitto on luultavasti 1800-luvulta.

– Tarkkaan sitä ei voida tietää. Peitot olivat aikansa kierrätystavaraa, eikä useinkaan tiedetä, kuka peiton on tehnyt ja milloin, Laitila sanoo.

Vanhoja tekstiilejä on vaikea panna näytteille, sillä ne ovat paitsi isoja, myös hauraita. Niitä säilytetään valolta suojattuina niin, ettei niihin tule taitteita.

Toisin sanoen suuri yleisö ei juuri koskaan pääse näkemään vanhoja peittoja.

– Olen ollut museotyössä pitkään, mutta muistan vain kaksi kertaa, jolloin peitto on ollut näytteillä, Laitila kertoo.

Näistä syistä hän alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten pohtia, voisiko kokoelman tikatuista peitosta tehdä kuvapainotteisen kirjan. Näin peittoihin pääsisi tutustumaan, mutta niitä ei altistettaisi rikkoutumisvaaralle.

– Vaikka peitot olisivat esillä, niitä ei kuitenkaan pääsisi näkemään kovin läheltä. Kirjassa niiden yksityiskohdat näkyvät tarkasti, ja niistä voi saada vaikka tikkaamisideoita.

Laitilan pitkään ideoima ja kaupunginmuseon nyt julkaisema teos Tikattuja – peitteitä Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmista esittelee parikymmentä peittoa, joista vanhimman kangas on 1700-luvulta.

– Kangas ei kerro, milloin se on tehty peitoksi, sillä aikoinaan muotipuvuista tehtiin lopulta peittoja.

Osa peitoista on Hämeen kartanoista. Kokoelmassa on myös 1900-luvulla häälahjoiksi tehtyjä peittoja. Myös tekstiilitaiteilija Eine Kurjen kädenjälkeä kuuluu kokoelmaan.

Peittojen kuvaaminen oli oma lukunsa. Ne piti kuljettaa varovasti yksi kerrallaan Keskuskoulun juhlasaliin, missä Rauno Träskelin kuvasi ne sekä paraati- että nurjalta puolelta.

– Kuvien avulla voi myöhemmin nähdä, jos esineen kunto on kärsinyt. Ajattelin kuitenkin, että muitakin voisi kiinnostaa vanhan peiton toinenkin puoli, Laitila sanoo.

Tikkauksista on kirjassa myös piirroskuvat, jotka ovat graafikko Hilkka Hyvärisen käsialaa.

Moni peitto syntyi aikoinaan esimerkiksi usean naisen yhteisvoimin. Jonkun ”pitkä ja leveä” mekko sai vanutäytteen ja vuorikankaan.

– Peitto pingotettiin tikkauspuihin, ja naiset tikkasivat kuviot kangaskerrosten ja vanun läpi. Siinä yhdistyivät yhteistyö ja hyöty- ja taiteellinen näkökulma. Meillä on peitto, jonka nurja puoli on vielä kauniimpi kuin päällinen.

Jotkut tekivät peittoja myös työkseen. Niitä saatettiin tilata taitureilta erityistilaisuuksiin, kuten häälahjoiksi.

Täkeistä näkee, että niitä on käytetty ahkerasti.

– Silkit ovat kuluneet ja haurastuneet aika tavalla. HäSa

Harvinaiset nähtävilläInka-Maria Laitila (toim.): Tikattuja – peitteitä Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmista. Kuvat: Rauno Träskelin. Hämeenlinnan kaupunginmuseo 2016.