Kanta-Häme

Kirjailija Mila Teräs piirtää Schjerfbeckistä oman muotokuvansa

Viisi vuotta sitten Helene Schjerfbeckin suuri valokuva otti näyttelykävijät vastaan Ateneumin portaikon yläpäässä. Nyt tuo samainen valokuva on osa Mila Teräksen uutuuskirjan Jäljet kansikuvitusta.

Schjerfbeckin kuvataide oli maalausta itsekin harrastaneelle Teräkselle entuudestaan tuttua, mutta näyttely ratkaisi asian. Teokset koskettivat häntä ja kuin niittinä orastavalle ajatukselle lausui näyttelyn opas jotakin tämän tapaista: Helenestä on paljon tutkimuskirjallisuutta, mutta kirjailija voisi vielä hänestä kirjoittaa.

– Se oli kuin viesti suoraan minulle! nauraa Teräs.

Jäljet on sikäli poikkeuksellinen romaani, että sen lopussa listataan lukuisia painamattomia lähteitä ja viitisenkymmentä painettua.

– Aihe pikkuhiljaa otti minut, ja minun piti se käsitellä, vaikka se oli aika työläs.

Kirja on fiktiivinen, vaikka sen henkilöt, paikat ja tapahtumat eivät ole sepitettä. Minä-ääni on Schjerfbeckin, joka maalaa, kertoo ja keskustelee elämänpiirinsä ihmisten kanssa. Merkittäviksi hahmoiksi nousevat äiti ja hyvät ystävät Helena Westermarck ja Eino Reuter.

– Olen kirjoittanut oman muotokuvani Helenestä. Tarttunut niihin kohtiin hänen elämässään, jotka ovat minua liikuttaneet.

Teräksen romaani on kuin sisarteos vuonna 2003 julkaistulle Rakel Liehun Helenelle, joka sai Runeberg-palkinnon ja lukuisilla painoksilla nosti Liehun tunnetuksi kirjailijaksi. Terästä ei romaanien vertailu pelota.

– Olin Helenen lukenut ja tykkäsin siitä. Mutta Schjerfbeck oli sellainen nainen ja taiteilija, josta voi useammankin kirjan tehdä, hän kuittaa.

– Kiinnostavassa persoonassa riittää varmasti tutkittavaa ja kirjoitettavaa jälkipolvillekin. Vaikka monta vuotta hänestä luin, en koskaan väsynyt häntä tutkimaan.

Antoisimpana kirjallisena lähteenä Mila Teräs pitää Schjerfbeckin kirjeenvaihtoa, jota säilytetään Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmissa.

Kirjeiden ja postikorttien kieli on vanhahtavaa ruotsia, mikä teki niistä vaikeasti avautuvia. Teräs kuitenkin löysi taiteilijasta yleisen luonnehdinnan – pidättyväinen, henkistynyt nero – lisäksi mm. kirjallisuudesta kiinnostuneen ja kirjallisesti lahjakkaan naisen. Myös yhden meistä.

– Elämänfilosofia ja yhteiset kokemukset ihmisenä olemisesta heijastuvat hänen taiteeseensa.

Kirjeissä oli myös osoitteita, jotka viitoittivat monena kesänä kirjailijan perheen lomamatkoja. Ne johdattivat Helsinkiin, Hyvinkäälle, Loviisaan ja Tammisaaren, mutta myös Englantiin, Ruotsiin, Italiaan ja Ranskaan.

– Bretagnen Pont-Avenissa on kappeli, jonka oven Helene maalasi 1884. Silloin ulkona maalaaminen oli muotia. Löysimme tämän kappelin ja se ovi oli vieläkin just samanlainen kuin siinä maalauksessa! innostuu Teräs.

Kirjassa painottuu Schjerfbeckin viettämä aika Saltsjöbadenissa, missä taiteilija kuoli vuonna 1946. Teräs oli vähällä jättää kohteen käymättä, mutta kun Suomen Tukholma-instituutti kutsui hänet puhumaan lastenkirjallisuudesta, päätti hän viettää yön yli 120 vuotta vanhassa Grand Hotellissa.

Schjerfbeck oli Tukholman kupeessa sotaa paossa, ja syöpä söi hänen vähäisiä voimiaan.

– Hotelli on tosi pramea ja se yksinäisyyden tunne välittyi vahvana. Siellä Helenellä, joka kutsui itseään metsäkansan jälkeläiseksi, ei oikein ollut muuta kuin omat kasvot. Niitä hän piirsi ja piirsi pystyäkseen korvaamaan kalliin ylöspidon.

Romaanissa Helenen luona hotellissa vierailee kirjailija-taiteilija Helena Westermarck, joka oikeassa elämässä kuoli jo vuonna 1938.

– Uskalsin tehdä tällaisen ratkaisun, sillä Helene sanoi aina, että koska hänellä on hyviä ystäviä, hän ei ole koskaan yksin.

Teräs siteeraa mielellään myös Westermarckia.

– Hän sanoi, että kirjoittamisessa ja maalaamisessa on oikeastaan kyse samasta asiasta. Vain väline, sanat ja värit, on eri. HÄSA

Päivän lehti

7.6.2020