Kanta-Häme

Kirjailija sukelsi kotiseutunsa yli satavuotisiin tarinoihin – "Teen kerrankin sellaisen kirjan kuin itse haluan"

Uusi kirja antoi tervakoskelaiselle Saara Finnille mahdollisuuden yhdistää faktaa ja fiktiota. Seuraavaksi hän haluaisi tehdä kirjan omasta syntymäpäivästään.
Paras ystäväni on luonto. Kuljin metsässä jo pikkukakarana, kirjailija Saara Finni sanoo kesäisessä puutarhassaan Tervakoskella. Luonnolla oma roolinsa myös uudessa kirjassa, jonka kirjoitustyö vei lopulta noin puolitoista vuotta. Kuva: Pekka Rautiainen
Paras ystäväni on luonto. Kuljin metsässä jo pikkukakarana, kirjailija Saara Finni sanoo kesäisessä puutarhassaan Tervakoskella. Luonnolla oma roolinsa myös uudessa kirjassa, jonka kirjoitustyö vei lopulta noin puolitoista vuotta. Kuva: Pekka Rautiainen

Rajan takaisesta Karjalasta evakkona lähtenyt kirjailija-toimittaja Saara Finni havahtui synnyinseutujensa historiaan, kun keräsi materiaalia vuonna 2004 Tervakoskea käsittelevään aikakauslehteen.

– Heräsi oivallus, että minun pitää kiireesti ruveta keräämään matskua antrealaisista, ja siitä se alkoi. Haastattelin kahdeksan kylän ihmisiä, joista suurin osa on nyt jo kuollut, mutta haastattelut ovat onneksi nauhalla.

Pitkä taustatyö jalostui ensimmäiseksi julkaisuksi nyt, kun Finni julkaisee omakustanteena Antrean murteella kirjoitetun kirjan Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Ne perustuvat hänen äitinsä kertomuksiin, mutta kirjoittaessaan Finni on yhdistänyt faktaa ja fiktiota.

– Se oli hyvin innostavaa. En edes kuvitellut tarjoavani tätä millekään kustantajalle, vaan ajattelin, että teen kerrankin sellaisen kirjan kuin itse haluan, Finni naurahtaa.

– Ajattelin että siitä tulee ihan pikkuinen lätyskä, mutta kun löysin Viipuri-asiantuntija Emer Siliuksen, avautui ihan uusi maailma. Koko ajan tuli uutta tietoa.

Asui arkistossa lähes tulkoon

Taustamateriaalia Finnille on kertynyt vuosien saatossa. Hän muun muassa asui kaksi kuukautta Mikkelissä vain viettääkseen kaikki päivät Kansallisarkiston toimipaikassa, jossa säilytetään asiakirjoja luovutetun Karjalan alueilta.

– Otin muun muassa 8 000 valokuvaa. Minulla on mahtava materiaali, jota olen sitten purkanut.

Mikkelin lisäksi kiitokset menevät myös paikallisille.

– Ilman Tervakosken kirjastoa tästä kirjasta ei olisi tullut yhtään mitään. He ovat toimittaneet minulle kaikki tarvitsemani kymmenet kirjat. Jos niitä ei ole ollut lähikuntien kirjastoissa, he ovat tilanneet sieltä, missä ne ovat.

Juurista olisi hyvä kiinnostua

Finni muistuttaa juurien ja historian merkityksestä. Kiinnostus siihen syttyy usein vasta varttuneemmalla iällä, mutta siihen olisi hyvä kannustaa jo aiemmin.

– Vanhempien pitäisi jotenkin puhua niin, että lapset kiinnostuisivat esimerkiksi jo keski-iässä, eikä silloin, kun ovat kuolemaisillaan.

Yksi tarinoiden aarreaitta Saara Finnille olisi ollut muun muassa enonsa Pekko, joka kiersi Karjalaa valokuvaajana ja tunsi paikallisia perheitä.

– Häneltä olisin voinut kysyä vaikka mitä.

Finnille tärkeä piirre tuoreessa kirjassa on lapsen näkökulma.

– Sain siihen isä–lapsi-suhteen, hyvin uteliaan kakaran, joka koko ajan kyselee.

Finnin oma isä oli Saaran syntyessä jo pitkälti yli kuusikymppinen.

– Toinen evakkomatka oli jo raskas, eikä vanha isä oikein enää jaksanut puhua lapsen kanssa, mutta hiljainen läheisyyskin antoi turvallisen tunteen.

Souturetkien maisema muuttui

Tärkeässä roolissa kirjassa on myös luonto.

– Kirjassa kuljetaan Antreasta Viipuriin ja takaisin, ollaan ajassa juuri ennen juhannusta ja siellä kaikki linnut ovat äänessä.

Alun perin luonto oli elementti, joka Finniä veti myös Karjalaan. 1990-luvun alkupuolella hän teki erilaisissa porukoissa viisi souturetkeä Vuoksea pitkin Antreasta Käkisalmeen.

– Neuvostoliiton aikaan oli laki, että 200 metriä lähemmäs Vuoksea ei saanut rakentaa mitään. Kerran soudettiin siellä sen jälkeen, kun maassa oli jo uusi valta, ja yksi talo oli rakennettu jopa veden päälle.

”Sen minä vielä teen”

Suunnitelmissa on seuraavana kirja, joka sijoittuu tapahtumiin hänen syntymäpäivänään 13.8.1938 ja siitä viikon eteenpäin.

Elokuisena päivänä oli läsnä elämän kirjo. Aamupäivällä kotitalossa kuoli pahasta sydänviasta kärsinyt Saaran setä, jolle piti lähteä hakemaan arkkua Antrean asemalta ja jonka ruumis piti kuumana kesäpäivänä viedä kellariin.

Illalla saunassa syntyi Saara.

– Se olisi romaaninomainen kirja, jossa ihmiset muistelevat ja keskustelevat 1800-luvulle saakka. Ihmisellä on aika vilkas mielikuvitus ja varsinkin muistot, Finni sanoo.

– Sen minä vielä teen, jos elonpäiviä saan. Hartain toiveeni on kuolla saappaat jalassa. HÄSA

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Saara Finni

Syntynyt 13.8.1938 Antreassa.

Muuttanut evakkona Kanta-Hämeeseen ja sen jälkeen Janakkalaan, jossa asuu nykyisin Tervakoskella.

Opiskellut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt mm. toimittajana.

Aiemmat kirjat:

Pientilan emäntä, 1972 (Gummerus)

Rahat vai henki, 1976 (Gummerus)

Suruvaippa, 1981 (Gummerus), ilmestynyt näytelmänä 1985

Valamo, sinisen kukan saari, 1990 (Tammi 1990)

Elämää ja ihmisiä Tervakoskella eilen ja tänään, 2004 (omakustanne)

Palkinnot:

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 1974 teoksesta Pientilan emäntä, Kiitos kirjasta -mitali 1982 teoksesta Suruvaippa.

Uutuusteos

Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906, on juuri ilmestynyt 304-sivuinen omakustanne.

Saatavilla kirjailijalta itseltään, Tervakosken Coconutista ja Riihimäen Uudesta Kirjakaupasta.

Kirjan ovat tilanneet myös muun muassa Janakkalan, Hämeenlinnan, Riihimäen, Hausjärven ja Lopen kirjastot.

Päivän lehti

13.7.2020