Kanta-Häme

Klassikkosadut olivat hurjia, hillittömiä ja väkivaltaisia ennen Disney-pesua

Olipa kerran tietokirjailija, joka kauhistui. Professori emerita Satu Apo sai kustantajaltaan viestin. Vuosikymmenten tutkimuksen tuloksena kypsyneen Ihmesatujen historia -kirjan kansikuva oli valittu.

Mutta millainen! Rudolf Koivun maalaama mieshahmoinen enkeli ruoskii pahuutta ulos prinsessan hennosta kehosta vitsa viuhuen.

– Ei kai nyt sentään, näinä #metoo-aikoina vielä, Apo parahti.

Kului yö, ja professori vaihtoi kantansa. Mitäpä sitä turhaan silottelemaan.

Sellaisia klassikkosadut ennen Disney-pesua ovat olleet. Hurjia, hillittömiä, väkivaltaisia, melko lailla mahdottomia.

Piiska sai jäädä viuhumaan. Saduista puhutaan nyt ilman sensuuria.

Tutkijan vimmalla alan kapinalliseksi

Aloitetaan juttu uudestaan, vähän kauempaa.

Olipa, elipä 1950-luvun Helsingissä tyttö, jonka etunimi virittäisi aikuisena väsyttävän monta hilpeää huomautusta.

Satu-tyttö kantaa Rikhardinkadun kirjastosta sylikaupalla luettavaa. Grimmin veljesten tarinoiden karmeus puistattaa mutta myös viehättää.

Vuodet vartuttavat tytöstä tieteentekijän, folkloristin, joka lopulta astelee akateemisia polkuja takaisin prinssien, noitien ja syöjättärien hämyisille maille.

1980-luvun väitöskirja syntyy satakuntalaisten kansankertojien ihmesaduista. Tutkijan vimma vie myös maailmalle, koluamaan Rooman ja Pariisin kirjastot ja New Yorkin antikvariaatit.

Satu Apo on alansa kapinallinen, joka haastaa tutkimuksen vakiintuneet väittämät. Nationalistinen kuvitelma kansallisessa kuplassa sikiävästä perinteestä ei satujen suhteen vastaa todellisuutta.

Kaikki on lainaa, ja tarinatkin maahanmuuttajia.

Kuumottavan kertomuksen etenemistä eivät estä rajapyykit, korpisuot tai kielimuurit.

Sitä paitsi: painettu kirjallisuus tihkuu rahvaan juttuihin paljon aikaisemmin ja laajemmin kuin on haluttu uskoa. Savupirtin sadunkin alkuperä on usein kansien välissä.

Kolme toivomusta

Seitsenkertainen huokaus! Tänne kannatti tulla!

Olemme valinneet Satu Apon kanssa tapaamispaikaksi Kirkkonummen sadunhohtoisen Hvitträskin ateljeelinnan.

Kaari-ikkunoiden, holvikattojen ja romanttisten lasimaalausten hämyssä on helppo vajota ikiaikaisten tarinoiden tunnelmiin.

Tämä on paikka, missä Satu Apolle tohtii esittää kolme toivomusta.

Ovatko sadut ikiaikaisia?

Tässä ensimmäinen: kerro, ovatko sadut oikeasti ikiaikaisia.

Maailman medioissa kohistiin äskettäin tutkijoista, joiden oudohko metodi venytti satujen ikää tuhansilla vuosilla.

Satu Apoa otsikot huvittivat. Saduissa saattaa kuulua kaikuja antiikin Roomasta tai muinaisesta Mesopotamiasta asti, mutta mystifiointeihin ei kannata uskoa.

Esimerkiksi Kaunottarelle ja Hirviölle, Satu Apon mielisadulle, löytyy tarkka syntymävuosi: 1740. Seuraava versio seurasi vuonna 1756.

Satujen kulkureittien jäljitys on kiehtovaa puuhaa, vaikkei päätepiste olisikaan ihmiskunnan aamuhämärissä.

Mikä löi ällikällä?

No hyvä, sitten toinen toivomus. Pyydetään Satu Apoa kertomaan löytö, joka on iskenyt satututkijaa ällikällä.

Apo tuumii tovin ja palaa Kaunottareen ja Hirviöön. Hämmästys oli suuri, kun1700-luvun tekstistä paljastui ihmeellinen scifi-juonne: rokokoo-ajan kirjailija näyttäisi ennakoineen elokuvan ja television idean.

Kaunotar eli Belle-neito löytää Hirviön linnasta salaperäisen pimeän huoneen. Siellä voi seurata vaihtelevaa ohjelmaa, jonka esittäjät eivät näe katsojaa.

Tarjolla on teatteria ja koomisia oopperoita mutta myös jonkin sortin uutiskanava. Belle todistaa omin silmin merkkihenkilöiden häitä ja Turkin janitsaarikapinan kuohuja.

Sadun kertoja selittää, että esitysten välittyminen onnistuu käyttämällä ”monimutkaisia optisia laitteita, jotka sisältävät kristalleja”.

– Oli pakko tarkistaa, että teksti on aitoa 1700-lukua. Ja onhan se.

Miksi nainen on naiselle susi?

Jäljellä on yksi toivomus.

Voisiko Satu Apo selittää, miksi saduissa parveilee hirviöanoppeja ja hulluja äiti- ja siskopuolia? Miksi sadut opettavat, että nainen on naiselle susi?

Aavistuksen yllättävää on kuulla, että satujen kertominen on ollut pitkälti miesten puuhaa.

Eikä nyt ole kyse vain grimmeistä, anderseneistä ja topeliuksista vaan myös kansankertojista.

Naiset toki kuiskivat satuja kotipiirissä lapsille, mutta julkinen esittäminen oli pitkään varattu miehille ja tilanteisiin, joissa naisnäkökulmaa ei etsimällä etsitty.

Satu Apon mielestä prinsessasatuja sopii silti yhä ahmia, ne eivät tuhoa sukupuolten tasa-arvoa.

Tosin ei olisi pahitteeksi, jos isät, äidit ja isosiskot tarjoaisivat pienille lukijoille viisasta ja valistuneesti kommentoivaa lukuseuraa.

Klassikkosaduilla on yhdeksän henkeä, ja suku sen kun jatkuu. Fantasia on taas lasten- ja nuortenkirjallisuuden johtava genre.

– Laji voi nyt paremmin kuin koskaan ennen, Apo sanoo ja kehuu katsovansa tutkijan innolla niin Disneyn Frozenia kuin HBO:n Game of Thronesia.

Nykytuotannon analysointi ei enää mahtunut Satu Apon tuoreeseen kirjaan. Ihmesatujen vuosisataiset vaiheet veivät jo nyt yli 400 tiuhaan painettua sivua.

Sen pituinen se.