Kanta-Häme Janakkala

Retkellä: Pirunpesän luolassa pikkuperkeleet vainoavat toimittajaa

Retkellä-sarjassa mennään metsään. Sarjan neljännessä osassa etsitään Janakkalassa Unikonlinnaa ilman karttasovellusta ja suuntavaistoa. Sitä voinee kutsua seikkailumieliseksi tarpomiseksi. Palkintona odottavat näkymät, jotka ovat tempaistu kuin fantasiakirjasta tai suomalaisen maisemamaalauksen kultakaudelta.
Kammiossa. Pirunpesän pikkuluola johtaa mutkan kautta ulos. Kuva: Toni Rasinkangas
Kammiossa. Pirunpesän pikkuluola johtaa mutkan kautta ulos. Kuva: Toni Rasinkangas

Jättiläisiä, kivenlohkareita, käppyräpuita ja huimaavia jyrkänteitä.

Jylhistä kallioista ja luolista tunnettu Unikonlinna kohoaa Janakkalassa kohti taivaankantta omassa rauhassaan ilman Rehakantien varressa olevia opasteita.

Janakkalan kunnan nettisivuillakaan ei koordinaatteja kerrota. Linkistä aukeaa kartta, jonka heivaan heti kättelyssä.

Minulle riittää tieto, että Unikonlinna sijaitsee noin 3,5 kilometrin päässä Hakoisten linnavuorelta länteen.

Nyt mennään koekaniinihengessä ja seikkailumielellä, kun kerta keli on kuin morsian. Pakkaan reppuun kameran ja 3,3 desiä vissyvettä.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen

Kirkkoportinniitun vieressä oleva hakkuualue paljastaa Unikonlinnan sammaleisia kallioita puiden lomasta. Kuva: Toni Rasinkangas
Kirkkoportinniitun vieressä oleva hakkuualue paljastaa Unikonlinnan sammaleisia kallioita puiden lomasta. Kuva: Toni Rasinkangas

Samoiltuani pitkän aikaa ja koluttuani ja kierrettyäni parikin sammaleen peitossa olevaa jyrkännettä, alan kaivata karttaa, ja uskoa, että oikeaa paikkaa ei tahdo löytyä.

Muutaman kerran iskee epäusko. Voiko tämä olla etsimäni kohde?

Laskeudun mäkeä alas hiekkatielle, joka paljastuu Unikontieksi. Kyltin mukaan se on myös yksityistie.

Varman päälle pelatakseni ja suolahauleja välttääkseni palaan takaisin Rehakantielle ja suunnistan kohti länttä. Vastaan tulee niitty. Kirkkoportinniittu, arvelen. Nyt pitäisi olla lähellä.

Niityn länsipuolelta on raivattu metsää ja maastoon on lyöty paaluja. Puiden takana näyttää olevan jälleen sammalkalliota.

Ei ristin sielua. Ensin otetaan selfie eli omakuva. Tämän jälkeen annetaan mielen levätä. Alkaa kapuaminen kohti Unikonlinnan huippua. Kuva: Toni Rasinkangas

Vastassani on huomattavasti aiempaa korkeampaa kiveä.

Maasto alkaa näyttää kuin Tolkienin kuuluisasta satukirjasta temmatulta: puut halkovat auringonvaloa saaden sammaloituneet lohkareet hehkumaan vihreänä.

Kuva: Toni Rasinkangas

Hyppiessäni lohkareilla aurinkolasini putoavat ja onneton astun niiden päälle. Takaraivoon hiipii salakavalasti ajatus, että lähellä saattaa olla se kuuluisa Pirunpesä.

Kapuan huipulle asti. Kallionraosta löytyy eväsrasia. Se paljastuu geokätköksi, jossa lukee Unikkolinna. Jihuu!

Tämä on siis se paikka, jossa kansantarinoiden mukaan jätit ovat järjestäneet vanhan liiton turpakäräjiä ja viskelleet toisiaan isoilla lohkareilla.

Pirunpesän suuaukosta mahtuu mallikkaasti sujahtamaan, mutta siitä eteenpäin on mahduttava repunkokoisesta aukosta luolan kammioon. Suuaukon suorakaiteinen muoto viittaa ihmisen kädenjälkeen. Kuva: Toni Rasinkangas
Pirunpesän suuaukosta mahtuu mallikkaasti sujahtamaan, mutta siitä eteenpäin on mahduttava repunkokoisesta aukosta luolan kammioon. Suuaukon suorakaiteinen muoto viittaa ihmisen kädenjälkeen. Kuva: Toni Rasinkangas

Sitten löytyy valokuvasta tuttu neliönmuotoinen onkalo, ilmeisesti Pirunpesän suuaukko. Laskeudun neliskanttiseen aukkoon, jota netissä mainostetaan luolana.

Nimi pitäisi olla ennemmin Perkeleen pieni pesä. Jopa meikäläinen joutuu hoikkana poikana ahtautumaan kallionrakoon ähkien kuin mikäkin Klonkku. Selkäreppu mahtuu aukosta juuri ja juuri, kun sen ottaa pois selästä.

Luolasta en ehkä puhuisi, vaan pikemminkin pienestä kourusta, joka johtaa paria metriä alemmaksi toiselle suuaukolle, jonka eteiskammiossa mahtuu jo oleskelemaan.

Lämpimänä kesäpäivänä luolan viileys rahoittaa, ainakin siihen asti, kunnes tulevat pikkuperkeleet, hyttyset.

Huipulta avautuvat näkymät jylhät. Kuin katsoisi Akseli Gallen-Kallelan tai Eero Järnefeltin maalauksia.

Unikonlinnan rinteessä on syytä edetä maltilla: se on täynnä heiluvia kiviä ja sammaleen alla piilossa olevia pieniä onkaloita. Kuva: Toni Rasinkangas

En muista, missä vaiheessa stressi paikan löytämisestä ehti vaihtua lintujen sirkutukseen.

Kulkemisessa on kuitenkin syytä noudattaa varovaisuutta. Muutaman kerran jalka sujahti sukkelaan sammaleen alla odottaneeseen onkaloon.

Toimittaja reunalla. Jyrkänteellä kiipeillessä on syytä olla varovainen. Pudotusta voi tulla paikoitellen toistakymmentä metriä. Kuva: Toni Rasinkangas

Korkeuserot huipulta alas ovat helposti toistakymmentä metriä ja holtiton lohkareilla sekä jyrkänteenreunalla kiikkuminen hengenvaarallista.

Ehkä juuri siksi on kerrottu jättiläisistä ja pirusta, jotta lapset pysyvät paikasta kaukana. Ehkä juuri siksi kohteeseen ei ole opastekylttiä.

Kohde on niin lähellä tietä, että ohiajavien autojen äänet kantautuvat huipulle.

Kummallista kyllä, yhtäkään kyykäärmettä ei kallioilla osunut kohdalle. Vissyäkin jäi puolidesiä. HäSa

 

Päivän lehti

13.7.2020