Kanta-Häme

Kuinka CIA:n agentti värvätään? Ukraina avasi pahamaineisen KGB:n arkistoa tutkijoille – näin Neuvostoliitto koulutti vakoojiaan lännen kampittamiseen

Tämä artikkeli perustuu Ukrainan salaisen poliisin – SBU:n – arkistoihin. Ne sisältävät Neuvosto-Ukrainan KGB:n toiminnat päälinjat aina vuoteen 1991 saakka. Arkistoissa on kymmeniä tuhansia sivuja dokumentteja, ja ne muodostavat tärkeimmän nyt auki olevan neuvostoajan arkistokokonaisuuden.

Venäjällä neuvostoajan dokumenttien saanti on 2000-luvun aikana vaikeutunut. Samoin KGB:n arkisto on pysynyt visusti suljettuna.

Kun Venäjän arkistot ovat olleet enemmän tai vähemmän kiinni, monille tutkijoille on tullut mieleen ajatus: olisiko mahdollista kiertää estoja tutkimalla esimerkiksi Georgian entisen KGB:n arkistoja tai vaikka Tallinnaan jääneitä tärkeitä dokumentteja?

Vuonna 2014 arkistomaailma mullistui.

Ukrainalaisten tekemän Eurooppa-mielisen katuvallankumouksen, Maidanin, jälkitunnelmissa oli mahdollista päästä Kiovaan. Ukrainan uusi hallinto ei enää salaillut neuvostomenneisyyttä.

Käytännön ongelmat ratkaistiin alkukesällä 2014. Lähdimme Kiovan arkistoon dosentti ja tutkija Pekka Kauppalan kanssa ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen olemme vierailleet siellä jatkuvasti. Muita suomalaisia ei ole ollut, mutta saksalaisia ja baltteja sitäkin enemmän.

Työnteko Ukrainan turvallisuuspalvelun (ukrainaksi Sluzhba Bespeki Ukraini, venäjäksi: Sluzhba Bezopasnosti Ukrainy) arkistossa sujuu, vaikka ei olekaan yhtä vaivatonta kuin esimerkiksi meidän kotoisessa Kansallisarkistossamme. Kiovan arkistoa ei ole alun perin tehty tutkimusta varten, vaan pelkästään dokumenttien säilytykseen ja turvallisuuspoliisin omaan virkakäyttöön.

Arkistomateriaaleissa on aivan uutta tietoa esimerkiksi siitä, miten KGB opetti työntekijöitään värväämään suurimman vastustajan, Yhdysvaltojen CIA:n agentteja. Tätä varten tehtiin omat manuaalinsa ja oppikirjansa. Tässä on siitä esimerkki.

KGB – mikä se oli?

Neuvostoliiton salaisen poliisin arkistojen kuva kylmän sodan ajan vihollisista kertoo omaa karua kieltään tiedustelun arkipäivästä. Tiedustelun kokonaisvaltaisuus ja massiivinen määrä hämmästyttää tutkijaa vielä nykyäänkin.

Näyttää siltä, että neuvostovaltio oli kiinnostunut kaikesta – ja se haki tarvittavaa tietoa niin sisältä kuin ulkoa. KGB vakoili ja urkki ulkomaita ja näiden edustajia yhtä hyvin kuin omaa armeijaansa, tehtaitaan ja tuotantolaitoksiaan. Se rakensi valtavan tiedonhankintakoneiston, jossa toimi epälukuinen määrä tiedottajia, aktiiveja, luottamuksellisia agentteja, vaikutusagentteja, mahdollisia agentteja, värväämättömiä tiedonlähteitä, ”epäselviä” lähteitä ja aktiivisia yhteyshenkilöitä. Näiden tiedottajien verkoston pyörittäminen tapahtui operatiivisten kaadereitten (operrabotniki) kautta, jotka organisoivat yleensä noin 5–10 hengen verkostonsa niin sanottujen ”luottamuksellisten henkilöiden” (doverennye litsa) kautta.

KGB:n voima: urkkijoiden verkosto

Tiedonantajien motivaatiota kohotettiin antamalla näille joskus pieniä lahjoja tai jopa ehkä rahaa, mutta todellisuudessa nämä amatööritiedottajat toimivat usein pelkästään omasta halustaan neuvostotiedustelun palveluksessa. Aina löytyi ihmisiä, jotka halusivat eri syistä urkkia ja tiedustella lähimmäisiään tai vieraita.

Periaatteessa tavallinen venäläinen halveksi ja vihasi ”koputtajia” eli ilmiantajia. Toisaalta, monet katsoivat isämaalliseksi velvollisuudekseen välittää tietoa viranomaisille. Ammattimaisemmat tiedottajat toimivat kuitenkin usein pelkästään oman edun takia ja halusivat edistää elämäänsä.

Lähtökohtana oli kuitenkin se, että KGB:n toiminta ja ”kaikkivoipuus” perustui näihin tiedottajiin. Tiheiden tiedottajaverkostojen rakentamiseen käytettiin aikaa ja omia kaadereita, jotka ohjasivat tätä toimintaa pienryhmissä. Verkostoissa oli myös mahdollista yletä: ”luottamuksellinen lähde” saattoi saada yhä enemmän tehtäviä. Periaate oli tietysti se, että jokaisen neuvostokansalaisen piti olla valmis yhteistyöhön salaisen poliisin kanssa ja että jokainen saattoi olla tiedottaja tai ilmiantaja.

Suomalaisen kapteenin värväysyritys

Yleneminen kirjattiin myös KGB:ssä, ja agentti sai itselleen oman koodikirjaimensa, ja mikäli työ eteni, hän sai oman varsinaisen koodinimensä (kuten ”Lena” tai ”Shakinpelaaja”, shahmatist). Näiden lähteiden todellisia henkilöllisyyksiä varjeltiin yli kaiken. Lähtökohtana oli, että mitä luotetumpi ja tärkeämpi tiedonlähde oli, sitä paremmin se salattiin myös omilta.

Näitä tiedottajia myös arvioitiin ja heistä tehtiin koko ajan psykologisia analyyseja. Samalla arvioitiin myös tämän tietolähteen käyttökelpoisuutta hänen kielitaitonsa ja ”ammattimaisuutensa” perusteella.

Tiedottajia saattoi olla joka puolella. He saattoivat toimia vaikka armeijan yksiköissä, tehtaissa, matkailualalla tai valtion matkailutoimiston Inturistin palveluksessa. Näin oli esimerkiksi silloin, kun vuonna 1982, toukokuun 26. päivänä, kerrottiin kuinka ”Nadezhda”-niminen nainen pyrki erään nimettömän suomalaisen kapteenin ystäväksi.

Suomalaiset upseerit olivat ryhmänä Neuvostoliitossa – komennuksella ja opiskelemassa. Saksan kielen taitoista neitoa käytettiin ”ulkomaalaistyössä”, ja yhdessä ”erityisosaston” kanssa ”Nadezhda” pyrki aktiivisesti solmimaan suhteen suomalaiseen kapteeniin, jonka nimeä ei paljastettu edes tässä raportissa (Dokladnaja zapiska No. 2122). Yhteyden kehittely siirrettiin myöhemmin ilmeisesti Moskovan KGB:n eli Keskuksen ohjaukseen.

Vakoilijan käännyttämisen manuaali?

KGB:n opiskelijoita ja tiedustelijoita varten kirjoitettiin vuonna 1960 oppikirja ”Amerikkalainen tiedustelu”, jossa tiedustelijoiksi mieliviä neuvostoliittolaisia KGB:n työntekijöitä informoitiin suuresta vastustajasta: USA:n tiedustelusta.

Oppikirja laadittiin erityisessä oppilaitoksessa, joka tunnettiin nimellä ”Feliks Dzherzhinskin nimelle omistettu ja Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton (SNTL) ministerineuvoston alainen valtion turvallisuuden korkeakoulu”. Dzherzhinski oli KGB:n perustaja ja yksi neuvostovallan sankareista, jolle oli pystytetty patsas Moskovan KGB-talon edustalle.

Oppikirjan mielenkiintoisin kohta käsittelee sitä, kuinka USA:n vakoilija saadaan taivuteltua yhteistyöhön. Sen tekijöiden mukaan ”jokaisella amerikkalaisella tiedustelijalla on heikko kohtansa; heidät on kasvatettu porvarillisessa yhteiskunnassa ja tämä on heidän suurin heikkoutensa”.

Kirjan mukaan jokaisella amerikkalaisella tiedustelijalla on omat henkilökohtaiset intressinsä. Joku halusi korkeampia tuloja ja näin asetti omat etunsa ”korkeammalle kuin yhteiskunnan edut”. Samoin amerikkalaiset olivat KGB:n mielestä valmiita unohtamaan palvelusvelvollisuutensa henkilökohtaisten saavutusten takia.

KGB:n toimintametodi oli yksinkertainen. Kirjan mukaan neuvostovastavakoilu tutki jokaisen amerikkalaisen tiedustelijan henkilökohtaisesti ja yritti selvittää mahdollisuuden hänen värväämiseensä. Nyt etsittiin heikkouksia. KGB oli vakuuttunut, että erityisesti porvarillisessa maailmassa näitä löytyi.

Kirja painotti, että tällaisen lähteen hankkiminen ”on joka kerta suuri saavutus, siksi neuvostovastavakoilu käyttää jokaista mahdollisuutta värvätä luodakseen sellaiset olosuhteet, että hänen (amerikkalaisen) on pakko antaa materiaalia.”

CIA-agenttien psykologinen tiedustelu

Varsinainen työ alkoi hienovaraisella ”psykologisella tiedustelulla”, jossa USA:n agenttia pyrittiin tutkimaan aina hänen henkilökohtaisista papereistaan tai päiväkirjoista lähtien. Tiedustelun päämääränä oli selvittää, oliko henkilöllä henkilökohtaisia heikkouksia. Kirjan mukaan näitä ovat seksuaalinen suuntautuneisuus (homoseksualismi) tai ”voimakas halu naisiin, alkoholiin, huumeisiin, uhkapeliin”. KGB lähti siitä olettamuksesta, että kaikilla on oma heikko kohtansa ja sen selvittäminen merkitsisi läpimurtoa mahdollisessa värväyksessä.

Näiden perusteella KGB sitten pyrki luomaan ”kompromaatteja” eli raskauttavia todisteita, joiden avulla olisi mahdollista kiristää amerikkalaista.

Kohteeksi sopivat esimerkiksi lomalle Mustanmeren rannalle tulevat amerikkalaisdiplomaatit, joita varten Moskovasta tuli erikoisryhmä kuvaamaan mahdollisia moraalisia paheita tai skandaaleja. Kuvaus järjestettiin illanviettoihin ja sen jälkeisiin aktiviteetteihin. Tätä varten oli hankittu ja koulutettu ”kehityskelpoisia agentteja”, joiden tehtävä oli tutustua vastapuolen agentteihin intiimimmin. ”Romeoiden” ja ”Julioiden” piti osata luoda suhteita kapitalistisen maiden agentteihin. Oppikirja mainitsee myös parhaan mahdollisen motiivin värväyksessä: ideologian.

Tiedustelutyötä tehtiin kärsivällisesti. Joskus ns. luottamuksellisen kontaktin luomiseen käytettiin vuosia. Tiedustelijoiden oli siksi voitettava rekrytoitavan luottamus. Tässä vaiheessa tuotiin esille myös nais-/miestiedustelija, joka tulee ”sattumalta” USA:n agentin tielle. Nämä ”sattumukselliset” tilanteet saattoivat olla hyvin harjoiteltuja näytelmiä, jossa oli tarkoitus iskeä juuri tähän ”heikkoon kohtaan” tai mieltymyksiin.

Yleensä tässä vaiheessa luotiin sitten vahva psykologinen riippuvuus, jossa ei kaihdettu käyttää seksiä, toisen sukupuolen edustajia ja ns. ”aitoja tunteita”. Intiimit hetket kuvattiin tarkasti ja näin saatiin materiaalia, jonka paljastuminen aiheuttaisi skandaalin. Nais- ja miesagentit olivat valmiita kaikkeen, jopa ”aitoon rakkauteen”.

Käytännössä tärkein instrumentti kääntymykseen oli kuitenkin kompromaatti, jonka tarkoituksena oli herättää ”kauhua” agentissa. Kysymys oli kiristämisestä ja todisteiden löytämisestä. Sen jälkeen lähetettiin kirje tai yhteydenotto, jossa sitten todettiin asiat ja toivottiin, että kiinnijäänyt agentti osaisi tehdä oikeat johtopäätökset ja tulla KGB:n luokse. Erottaminen ja maineen häpäisy olivat tehokkaita motivoijia.

Ohjekirjan mukaan ”kompromaatin” luomisessa piti olla huolellinen ja tarkka. Mikäli kohde suostui tähän kauppaan, oli seuraavana askeleena kirjallisen värväyksen (verbovanie) järjestäminen. KGB:lla piti olla varma ote uudesta agentista. Sen jälkeen aloitettiin voimakas henkilökohtainen käännyttäminen ja ideologinen työ: vastapuolen puolenvaihdos piti varmistaa. Tässä henkilökohtainen suhde ja ”ammattitaito” olivat tärkeitä tekijöitä. Värvääjän piti osata käsitellä kohdettaan oikealla tavalla.

Kompromaatin jälkeen vakiinnuttaminen

Kuten edellä on mainittu, varsinainen rekrytoiminen alkoi kompromaatin luomisen jälkeen yhteydenotolla, jossa Yhdysvaltojen agentille kerrottiin tilanne ja ilmoitettiin se, että hänen olisi hyvä taipua yhteistyöhön.

Mikäli näin tapahtui, käynnistettiin niin sanottu toinen vaihe, jossa suhde KGB:hen vakiinnutettiin. Neuvostotiedustelun oli tässä vaiheessa tarkasti varmistettava värväämisen reaalisuus, selvitettävä värväämisen todelliset motiivit ja johdatettava USA:n agentti syvemmälle salaiseen yhteistyöhön. Hankittu agentti piti näin varmistaa, testata ja kouluttaa eteenpäin.

Motivaation varmistamiseksi uuteen saaliiseen oli myös vaikutettava ajatusten ja ideologian tasolla. Oliko mahdollista luoda vielä syvempi riippuvuus? Vasta sitten on mahdollista mennä eteenpäin: kirjallisesti värvätylle agentille organisoitiin ”koetehtäviä”, jossa selvitettiin kuinka tehokkaasti ja halukkaasti hän toimii KGB:n asialla.

Mikäli tietolähde onnistui, häntä pyrittiin myös vaivihkaa asettamaan arkaluonteisimpiin ja tärkeämpiin tehtäviin. Tämä ”ohjailu” vaati yhteistyötä operatiivisien upseerien ja Moskovan KGB:n ”Keskuksen” välillä.

Kuten tiedetään, näissä operaatioissa KGB onnistui joskus loistavasti.

Neuvostovallan loppumisen jälkeen nämä yhteydet jäivät oman onnensa nojaan, ja vasta vuodesta 2000 näitä on alettu lämmittelemään uudelleen. Nyt vanhat tietolähteet niin kotimaassa kuin ulkomailla on herätetty uudelleen toimintaan – mikäli mahdollista.

Kirjoittaja on Venäjään erikoistunut historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä.

 

Asiasanat