Kanta-Häme

Kun lyseo on hiljaa, henki mellastaa

– Kannattaa ottaa viinipullo mukaan. Teinä ottaisin viinipullon mukaan, sanoo toimittaja Pentti Järvinen vakavana puhelimessa.

– Jos menette jumppasaliin, katsokaa, että ovi jää raolleen, niin ette jää jumiin. Kummitus mielellään lukitsee ovia, neuvoo lyseon lukion apulaisrehtori Erno Tossavainen.

Kun yö lyseossa on alkamassa, työkaverin katse on tarkka, hymy hienovarainen ja vähän vino.

– Täytyy saada jokin muisto teistä, jos ei enää nähdä, hyvästelee toimitussihteeri Erkki Laine.

Vinosti karehtii myös valokuvaaja Terho Aallon hymy, kun auton ovet kolahtavat kiinni koulun edessä. Aalto ennustaa aamun paljastavan lattialta kuolleet ruumiit.

– Hehee. Yritän vain luoda tunnelmaa.

Marika ja Susanna:

– Kiva.

Ylhäisenä, yksinäisenä, hiljaisena ja valaistuna – sellaisena lyseo ottaa yövieraat vastaan kello 21.05. Aikuislukion opintosihteeri Jussi Jokinen näyttää rakennusta. Askelten kaiku kimpoilisi käytävien päästä päähän, jos jalassa olisi kopisevat kengät.

Pelottavaa? Ei. Ainakaan vielä.

 

Kokoelmahuoneen lasivitriinissä seisoo kauhtunut kolmipäinen karitsa. Kun valot ovat päällä, jäänne näyttää vain kummajaiselta muiden joukossa.

Kun valot sammutetaan hetkeksi, tunnelma tiivistyy.

Yhdessä nurkassa seisoo entisen naisvangin luuranko. Taskulampun valo heijastaa kylkiluiden kaarteet valkealle kiviseinälle, ja säälittävä näky muuttuu kammottavaksi.

Huoneen ovi jää auki, jotta sinne voi yömyöhällä palata. Valot saavat palaa, roskalaatikko nostetaan pitämään ovea auki.

Jokinen kierrättää vielä kerroksissa, näyttää, miten juhlasalin valaistusta säädellään, ja johdattaa lopulta kellarikerrokseen.

Kirjaston vieressä olevassa pannuhuoneessa säilytetään arvokasta esinekokoelmaa. Täällä, missä säilytetään lyseon historian palasia, asuu myös Joci-setä.

Aallon virnistys on melkein häijy, kun hän hyvästelee ja käy ovesta. Kello lähestyy puolta kymmentä. Opintosihteeri Jokinen antaa ”varmuuden vuoksi” kännykkänumeronsa.

– Kymmenen, yhdentoista aikaan alkaa tapahtua, Jokinen ennustaa ja katoaa pääovista pimeyteen.

 

Kello 21.38 pääovi kolahtaa kiinni Jussi Jokisen takana. Koulu muuttuu välittömästi.

Kellojen viisareiden raksahdukset kaikuvat pimeässä, ilmastoinnin hurina kovenee, kaukana kolahtaa jokin. Askel? Ovi? Seinään lentävä kirja? Jostain on kuuluvinaan jopa etäisen puheen kaikuja kuin tv olisi unohtunut päälle tai päivän aikana kertynyt pajatus olisi jäänyt jumiin käytäville.

Pimeys tiivistyy. Päivän takkienhaju on haihtunut vanhan kivitalon ominaistuoksun tieltä.

Alamme huomaamattamme pysytellä metrin säteellä toisistamme kuin meidät olisi kytketty ketjulla. Vaellamme hetken käytävillä. Raps. Klonk.

M: – Pitäiskö hakea patjat jumppasalista nyt heti?

S: – Pitäis.

Toinen pitelee ovea samalla kun toinen sukeltaa umpipimeään saliin ja raahaa siniset patjat käytävään. Ne painavat niin paljon, että saavat jäädä tähän. Nukutaan sitten käytävässä. Myöhemmin.

Pitäisiköhän hetkeksi vetäytyä lepäämään? Juhlasalin valaistus on pehmeä ja lämmin, vaikka lattianrajassa vetää. Pronssipatsaita ja Sibeliusta ei naurata.

Onneksi on eväitä. Ilta-aika ja lohduntarve tuottavat nälkää, joten meillä on suklaata, lisää suklaata, salmiakkia, riisikakkuja, suklaakeksejä, karjalanpiirakoita, kahvia, teetä, sipsejä, viinirypäleitä ja banaaneja. Levitämme kaiken lattialle leiriksi kuin Viisikko.

Vaikka meitä on vain kaksi. Kai.

 

Tunnelmallinen hämyvalaistus paljastaa korkean katon koristemaalauksineen. Historia ja nykypäivä asuvat samaa huonetta: alas vedetyn valkokankaan takaista syvennystä koristavat isänmaan puolesta kaatuneiden nimet.

Ihmismieli on kumma kapistus. Se kuuntelee järkipuhetta, uskoo, kun sille selittää. Mutta jos sille antaa liikaa liinaa, jos liian usein käyttää konditionaalia, se ei enää tyydy yksinkertaisiin selityksiin.

Katse hakeutuu tavan takaa salin mustaan oviaukkoon.

Naurattaa. Kuka täällä liikkuisi? Lakanaan pukeutunut apulaisrehtori Tossavainen liihottelemassa pitkin käytäviä? Takaisin palannut opintosihteeri Jokinen rapistelemassa nurkissa? Työtovereita, vai sittenkin lyseostaan ylpeitä entisiä oppilaita?

Vaatelias ääni rikkoo hiljaisuuden.

M: – Ovikello!

S: – Soittaako joku ovikelloa? Onko täällä muka ovikello?

M: – Kuka siellä voi olla? Poliisi? Jos joku on nähnyt meidät hiippailemassa ikkunoiden takana ja on hälyttänyt poliisit?

S: – Höpöhöpö. Ei kai poliisi soittaisi keskellä yötä Lyseon ovikelloa, jos se epäilisi sisällä olevan murtovarkaita.

Istutaan hiljaa, kuulostellaan. Ollaan ihan coolisti, vaikka silti ehkä salaa hivenen pelokkaita.

M: – Hah. Jos olisikin se viinipullo mukana.

Tunnelma kevenee. Mietitään, millainen näky täällä aamulla voisi odottaa. Kaksi hahmoa käytävälle raahattujen jumppapatjojen päälle sammuneina, käsi tiukasti pullon ympärille puristuneena.

 

Ei tänne ole tultu juhlasalin lattialla istuskelemaan. Haamujen hetki on lyönyt, kello on 00.30. Meitä ei ole lyönyt sen paremmin Jocin kepponen kuin täällä mahdollisesti kummittelevan siivoojan Lempi Sivutien rättikään.

Tekee mieli juosta käytävällä ja liehuttaa huivia perässä. Mieliteoista tekoihin.

Taskulampun valossa opettajainhuoneen oven noidankuva näyttää hyytävältä. Hiljaisuus tahmaantuu ympärillä, villasukka-askelten äänet katoavat. Kierrämme kaikki käytävät.

Ensimmäisen ja toisen kerroksen väliseen portaikonmutkaan näkyy, että jokin on toisin. Roskakori pitää kokoelmahuoneen ovea yhä selällään, mutta valot ovat sammuneet. Hetkinen. Nehän eivät olleet itsestään sammuvat valot? Silmiä painaa, kaikkialla on hiljaista.

S: – Mennäänkö tuonne?

M: – Ei…

S: – Kävelläänkö ohi?

M: – Eiiii…

S: – Joo, ei.

Mamarit. Hiivimme kellariin toista kautta. Kirjastossa on lämmintä. Siellä tuoksuu enemmän pannuhuoneelta kuin kirjastolta. Palaamme juhlasaliin. Kadut lyseon ympärillä ovat autiot. Jos joku katsoisi, näkyisimme ikkunassa. Kukaan ei katso.

Tältäkö kummituksesta tuntuu?

 

Kello 1.20. Olo on lievästi hysteerinen. Tyhjä koulurakennus suorastaan vaatii keppostelemaan.

S: – Mitä tekisi Joci-setä?

Jokin jälki olisi jätettävä, Jocin henki suorastaan vaatii sitä. Mikä se olisi ja minne sen kätkisi?

Entä se kuuluisa lyseon henki, mitä se on?

Puhutaan hetki säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta, joka ei itse asiassa koskaan tullut istuneeksi tämän juhlasalin penkkiriveillä. Sibelius ei ollut mikään varsinainen mallioppilas, vaan hänen saavutuksensa syntyivät koulun ulkopuolella.

Missä määrin lyseo ja opiskeluaika muovasivat Sibeliuksesta suuruutta? Missä määrin sitä teki hänen puolisonsa, joka ei saanut edes juoksevaa vettä Ainolaan?

M: – Pulputus olisi häirinnyt liikaa, joten naiset kantoivat veden sisään.

S: – Uuuh…

Käytävillä ei voi laahustaa, historia vaatii oikaisemaan ryhdin. Siitäkö tässä onkin kysymys? Menneisyys velvoittaa?

Ilman ihmisiä ja historiaansa lyseo on vain pelkkä kuori, rakennus muiden Birger Jaarlin kadun ja Lukiokadun rakennusten joukossa. Niinkö se menee?

 

Kello 2.30. Eväistä on kaksi kolmannesta jäljellä. Ääntä pitää vain kello.

S: – Siis ei mitään. Ei ketään. En ole ristin sielua nähnyt.

M: – Millainen on ristin sielu?

S: – Ei sillä ole sielua. Siks mitään ei näykään.

M: – Kukaan ei sit tullut. Ihan rauhallista. Ei pelota yhtään.

Äkkiä kaikki naurattaa. J.K. Paasikiven patsaalla on silmälasit eikä silti ole. Niissä on sangat, muttei linssejä. Ne vain – loppuvat. Se on käsittämättömän hassua. Moni muukin asia on.

Naurun ääni kaikuu juhlasalin seinistä niin, että viimeisetkin aaveet pakenevat. Olo on rento. Lattia puolestaan on kova. Jumppapatjat lojuvat yhä ensimmäisen kerroksen käytävässä, mutta kuka sinne jaksaa lähteä?

Unta kertyy tunnin verran. Herätyskello huutaa puoli viideltä. Menemme vessaan tiiviisti samaa matkaa, kännykät mukana. Talo on pimeä, mutta silmät ovat tottuneet jo aikoja sitten.

S: – Tulisiks uudelleen?

M: – Tulisin. Nyt on ihan kotoisaa.

S: – Nyt kun on lämmitelty…

M: – …voisi mennä yöksi linnaan.

 

Kello 4.53 puhelin äännähtää.

– Joci, moro, tervehtii aamukuvaaja Juhani Salo ja repeää nauruun.

Aamuyön hämärissä on tarkoitus ottaa vielä muutama kuva.

M: – Mennään kokoelmahuoneeseen. Pitää lukita ovi.

Avonaista ovea kurkitaan rappusten yläpäästä. Edelleen ihmetyttää, missä vaiheessa valot sammuivat. Nyt ei ole hätää, valokuvaajan leveän selän taa on hyvä piiloutua.

Mutta mitä nyt? Salo seisahtuu ovelle, ei kurotakaan katkaisijaa. Kurkistetaan varovasti selän takaa ja:

S: – HYYYYYYIIIIIIIIII!!!!!!

M: – Eikä!!!!!

Keskellä oviaukkoa seisoo nurkasta esiin hiipinyt entinen naisvanki. Luodinreikä ammottaa kallossa yhtä tyhjänä kuin silmäkuopat.

Kuka sen teki, kuka täällä kävi? Apulaisrehtori Erno Tossavainen lakanassaan? Opintosihteeri Jussi Jokinen vai joku lyseon entisistä oppilaista?

Vai oliko se Joci? Lyseon henkikö luurankoa liikutti? (HäSa)

Niin, se jälki. Etsikää sieltä, missä valvovat vakavat katseet ja mihin hiljaisuus laskeutuu, kun kantta kääntää.