Matka minuuteen vaikeutuu, jos omaa itseä pitää kätkeä läheisiltä.
Kanta-Häme Forssa

Kun sateenkaari särkyy – sukupuoli- ja seksuaalivähemmistön nuori kasvaa usein ympäristön paineissa

Transmies "Ande" tunsi jo lapsena olevansa enemmän poika kuin tyttö, joka ei kuulunut oikein mihinkään. Paha olo purkautui lopulta ulos mielenterveysongelmina.

30-vuotias Ande määriteltiin syntymähetkellä tytöksi. Silti jo lapsuudessa hän tunsi, ettei koe tyttöjen maailmaa omakseen.

– Mulla oli normaali, hyvä perhetilanne. Isä, äiti ja neljä vuotta nuorempi pikkuveli, aika turvallinen tilanne kotona.

Siitä huolimatta Ande koki lapsesta asti ahdistusta muiden ihmisten seurassa. Vanhemmat kuvailivat häntä muille ujoksi.

– Olin aika kiltti lapsi. Mun on ollut erittäin vaikea saada ystäviä, on ollut siitä huonoja kokemuksia.

Mitä enemmän ikää tuli, sitä vahvemmin Ande tunsi itsensä pojaksi ja mieheksi. Ympäristön paine oli koko ajan läsnä.

Esimerkiksi koulun vapaamielinen opettaja piti siitä, että Ande oli ”vähän taiteilijasielu”. Silti hänestä Anden olisi pitänyt käyttäytyä kuin tytöt.

– Pojat saivat leikkiä lumisotaa ulkona, mutta jos mä heitin yhdenkään lumipallon, olin jälki-istunnossa. Piti kirjoittaa kymmenen kertaa ”en heitä enää lumipalloa”.

Ala-asteesta lähtien Ande vertaili itseään muihin ja huomasi, että hän oli erilainen. Tunsi, että jotain puuttui.

– Samaan aikaan oli sellainen tunne, että kyllä mulla pitäisi olla oikeus olla tällainen. Minkä takia se on väärin, kun en tee kenellekään mitään pahaa.

Ande piti aina vaatteista, joissa oli mukava olla ja pystyi liikkumaan. Tytöille suunnattuja tiukempia tai tyköistuvampia paitoja hän ei halunnut. Koulun liikuntatunnit tuntuivat sukupuolittuneilta.

– Kun halusin jotain urheilullista, halusin, että se olisi peli. Kun oli luistelua, olisin halunnut pelata jääkiekkoa. En tajunnut, mikä idea siinä on, että sirklataan vain ympäriinsä ja ollaan nätisti.

Kotona Ande piti videopeleistä, juoksi metsässä ja leikki siellä metsän eläimiä.

– Sellainen, että istuttiin keskustelemaan ja juoruilemaan pojista, oli minulle ihan vieras maailma. En koskaan tiennyt, mitä helvettiä Barbie-leikeissä olisi pitänyt tehdä.

Kerran ala-asteella tyttöjen ryhmä laittoi luokan pojat paremmuusjärjestykseen.

– Jollain tavalla silloin tiesin, mitä ryhmä haluaa mun sanovan. Että parhaat pojat ovat urheilullisimmat ja parhaimman näköiset, vaikka en nähnyt sitä niin.

– Mä yritin päästä siitä tilanteesta niin, että laitoin ykköseksi yhden sellaisen vähän vaatimattomamman tyypin, joka lintsasi. Sanoin vitsaillen syyksi sen, että kun se on niin paljon poissa koulusta. Vitsi ei auennut, vaan alkoi supina ja pilkka.

Vaikka koulussa Andelle naurettiin ja juoruja levitettiin, erityyppisten taiteilijasielujen kuvataideluokalla olo esti ehkä suurimman kiusaamisen.

– Minulla oli siellä ystäväporukka, mutta koin olevani sielläkin ulkopuolella. Osa oli sitä mieltä, etten ollut tarpeeksi hyvä heille. Useimmat porukasta harrastivat tanssia, voimistelua tai molempia. Mä en halunnut harrastaa kumpaakaan.

Lapsena suhde äitiin oli Andella vaikea. Joskus äiti kommentoi Anden poikamaista pukeutumista ja ulkonäköä moittivaan sävyyn.

– Mun äiti oli erittäin vaativa. Se totesi moneen kertaan, että mä olen tyhmä, jos en jotain osannut tai tiennyt.

Kerran juhlien jälkeen Ande kuuli huoneestaan, miten äiti puhui sukulaisilleen. Äiti pyysi itkien heiltä anteeksi, miten Andesta oli tullut sellainen kuin tuli.

– Sukulaiset vielä syyttivät, että miten sä olet tehnyt tuollaisen. Olin siinä ihan hiljaa ikkunan alla ja mietin, mitä mä olen tehnyt, että mun äitiä kohtaan hyökätään tuolla tavalla.

Lukiossa alkoi näkyä, että Ande oli ahdistunut ja masentunut. Ystäviä oli yhä harvempia, ja tietokonepelit veivät mukanaan.

– Jotenkin katosin. Se meni silti silloinkin vähän ujouden piikkiin.

Ande alkoi saada itku- ja paniikkihäiriökohtauksia. Äidille lapsen mielenterveyden järkkyminen oli kova paikka.

– Hän sanoi, että olet häpeä, jos nyt lähdet hoitoon.

Lukion jälkeen Ande kävi ammattikoulun ja opiskeli ammattikorkeakoulussa vuoden. Sitten hänen kuntonsa romahti. Kulissi, jota Ande oli yrittänyt kannatella, ei enää kestänyt.

Vanhemmat veivät Anden terveydenhoitajalle, ja sieltä hän pääsi psykiatrian poliklinikalle. Siellä keskustelut omahoitajan kanssa auttoivat hiljalleen ja oma ajatusmaailma rakentui uudelleen. Ande alkoi myös ratsastaa, mikä antoi lisää voimia.

– Omahoitaja ei antanut mulle ajatuksia, mutta läsnäolo auttoi. Tunsin, että mua oikeasti kuunnellaan ja että mun tunteet otetaan vakavasti. Se oli avainasemassa siinä, että mut saatiin sellaiseen kuntoon, että pääsin ryhmäterapioihin.

Kun Ande uskalsi kertoa äidilleen hakeneensa transpolille, tämä kysyi vihaisesti tiuskaisten, mitä Ande haluaa hänen asiasta sanovan.

– Hän ei edes kääntynyt puoleeni, vaan jatkoi tiskaamista. Tunsin siitä jotenkin pettymystä ja vihaa.

Äidin oli vaikea ensin hyväksyä asiaa, mutta hän otti kuitenkin käyttöönsä Anden uuden nimen. Veli ja isä puolestaan ottivat asian hyvin. Veli muistutti äitiä, jos tämä kutsui Andea vanhalla nimellä.

– Mä ymmärrän mun äitiä. Hänen tekonsa ovat joskus olleet mua kohtaan huonoja, mutta uskon, että äiti itse ajatteli niitä tehdessään silti auttavansa. Vaikkei siitä ollut apua, hän ajatteli mun parasta.

Nykyään Ande tapaa äitiään viikoittain.

– Äiti on mulle rakas. Meillä on nykyään ihan hyvät välit.

 

Kerrottuaan perheelleen, mitä ajattelee itsestään ja sukupuolestaan, Anden oma elämä alkoi tuntua helpommalta.

– Pahinta oli kertoa perheelle. Sen sanominen tuntemattomille ei ole niin vaikeaa.

Ensi jouluna Andella tulee vuosi täyteen hormonihoitojen aloittamisesta. Hän käy töissä, harrastaa ja on onnellinen siitä, mitä hänestä on tullut. Ande toimii myös kokemusasiantuntijana samankaltaisia asioita läpikäyneille nuorille.

– Polilla meillä on transryhmä, jossa katsotaan toistemme parrankasvua. Heitetään sellaista, että ”vitsi, mä olen kateellinen, kun sulla kasvaa” ja ”sulla on tosi magee”.

Sitä Ande toivoo, että joku olisi häneltä lapsuudessa ja nuoruudessa useamman kerran kysynyt, onko hänellä kaikki hyvin. Minkälaiseksi koet itsesi muiden kanssa? Pystytkö olemaan oma itsesi?

– Se pitäisi kysyä jokaiselta lapselta. Vaikka näyttäisi, että kaikki menee hyvin, se kaikki kipu ja tuska ei vain näy ulkopuolelle.

– Ekaan kysymyskertaan on helppo sanoa, että ”joo joo, kaikki hyvin”. Mutta vaikka se voi tuntua tungettelevalta, joskus on vain kysyttävä useamman kerran, eri tavoilla. Tunteeko toinen oikeasti, että oma minuus on se oikea ja se hyväksytään. Kun sinut on tungettu yhteen muottiin ja vedät roolia, siinä vastataan sen mukaan. Ei elämän pidä olla sellaista, että me suoritetaan sitä muottia lapsuudesta aikuisuuteen ja hautaan asti. HÄSA

 

 

 

Tuoreimpia artikkeleita