Kanta-Häme

Kunnat säästävät kuolevien kustannuksella

Hattulalainen Pekka Purhonen on haikean kiitollinen mies. Hän kertoo olevansa onnekas, kun sai saatella parantumatonta syöpää sairastaneen vaimonsa tuonpuoleiseen saattohoitokodin turvallisessa ilmapiirissä.

Saila-vaimo nukkui pois puolitoista vuotta sitten äitienpäivän jälkeen. Purhosen poskelle vierähtää vieläkin kyynel, kun hän muistelee Koivikko-kodissa vietettyjä viimeisiä yhteisiä viikkoja.

– Äitienpäivän iltana hoitajat petasivat meille parivuoteen, nukuimme yön yhdessä. Vuorokauden hän vielä jaksoi. Pojatkin olivat paikalla viimeisellä hetkellä. Meille Koivikko-koti oli pelastus, onneksi sinne vielä silloin pääsi, Purhonen sanoo.

TÄNÄÄN tilanne on toinen. Hämeenlinnalainen saattohoitokoti taistelee olemassaolostaan, sillä kesän jälkeen potilasmäärä on romahtanut lähes olemattomiin.

Vaikka saattohoidon tarve ei ole vähentynyt, lähetteitä ei tule lääkäreiltä entiseen malliin. Tällä hetkellä Koivikkokodin 13 paikasta käytössä on vain viisi.

Suomen muista saattohoitokodeista kerrotaan samaa. Helsinkiläisessä Terho-kodissa on useita paikkoja vapaana. Pirkanmaan hoitokodin 24 sängystä tyhjänä on keskimäärin neljä. Turun Karinakodin käyttöaste on pudonnut 97:stä 81:een.

Tilanne on erikoinen, sillä sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan mukaan vain joka neljäs erityistason saattohoitoa tarvitseva saa sitä. Sosiaali- ja terveysministeriön laskelmien mukaan Suomeen tarvittaisiin noin 350 saattohoitopaikkaa lisää. Tällä hetkellä niitä on 250–300.

– Alle puolet tarvittavista paikoista on olemassa, vahvistaa Terho-kodin johtaja Juha Hänninen, joka vetää parhaillaan valtakunnallista saattohoidon kehittämishanketta.

TILANNE johtunee ainakin osittain kuntien heikosta taloudesta.

Koivikko-kodin johtaja Riikka Koivisto kertoo, että osa sopimuskunnista on vetänyt lähetteitä takaisin vedoten määrärahojensa loppumiseen.

– Se on potilaan kannalta todella ikävä tilanne. Hoito ei ole tasa-arvoista, jos hoitoonpääsy on kiinni siitä, missä kunnassa sattuu asumaan tai mihin aikaan vuodesta kuolema lähestyy.

Taustalla voi vaikuttaa myös se, että osa kunnista on perustanut omia saattohoitoyksiköitään. Työnjaon mukaan kaupunginsairaaloissa on tarkoitus hoitaa lieväoireisia potilaita ja saattohoitokodeissa vaikeampia tapauksia.

– Potilaita ei nyt varmaan osata ohjata oikeaan paikkaan. Akuuttisairaaloissa voi olla tarpeettoman paljon sellaisia ihmisiä, jotka voitaisiin hoitaa jossakin muualla, Juha Hänninen pohtii.

HÄNNISEN MUKAAN saattohoitoa tarvitsevia potilaita on todennäköisesti sijoitettuina erikoissairaanhoitoon, jossa he saavat turhia ja haitallisia hoitoja ja kasvattavat hoitojonoja sekä -kustannuksia.

– Tämä on ainoa selitys, minkä pystyn löytämään. Kun taloustilanne on tiukka, pitäisi hoitolinjauksia järkeistää.

Yhdysvaltalaistutkimuksissa on todettu, että saattohoitopaikkojen lisääminen voi paitsi vähentää hoitokuluja, myös pidentää kuolevien potilaiden elinaikaa.

– Ihmiset elävät pidempään, kun aggressiivinen tutkiminen ja hoitaminen lopetetaan siinä vaiheessa, kun se ei enää selvästi hyödytä potilasta. Syöpähoidoissa riskit kasvavat taudin edetessä, Hänninen sanoo.

Karinakodin asiamies ja Suomen palliatiivisen hoidon yhdistyksen puheenjohtaja Tiina Surakka muistuttaa, että saattohoitokotien toiminta pyörii pitkälti lahjoitusten varassa.

– Lääkärit voivat ajatella, että hoito on kalliimpaa kuin julkisella puolella. Sairaalaan verrattuna saattohoitokoti on kuitenkin edullinen.

Toisaalta kaikki kuolevat eivät halua saattohoitokotiin, vaan sinnittelevät mahdollisimman pitkään kotona. Surakka muistuttaa, että saattohoitokodit ottavat potilaita myös intervallijaksoille.

– Kun haittaavat oireet saadaan taas hyvälle mallille, voi potilas kotiutua takaisin kotisaattohoitoon.

Hyvä kuolema on tärkeä tavoite

Isosiskoni kuoli toukokuussa 2008 Lontoossa. Hän kuoli yöllä kotonaan, aviomiehensä viereen.

Siskoni taistelu aivokasvainta vastaan kesti kuusi vuotta. Kevättalvella 2008 selvisi, ettei hoidoista ole apua. Sisarelleni oli selvää, ettei hän halua sairaalaan, eikä hän sinne joutunut.

Me omaiset saimme olla hänen kanssaan viimeiset viikot ilman vierailuaikoja. Ystäviä kävi hyvästelemässä.

Erityisen tärkeää sisarelleni oli, että hän sai olla lastensa lähellä. Kun hän ei enää jaksanut puhua, talossa kuuluivat tyttöjen äänet.

Siskoni lääketieteellisestä saattohoidosta vastasi Britannian julkinen terveydenhuolto. Hoitaja kävi kaksi kertaa päivässä, omalääkäri vieraili usein. Hoitajan tai lääkärin sai paikalle, kun tarvetta oli. Omalääkäri tarjosi apua myös omaisille.

Kun nyt puhumme siskoni viimeisistä viikoista, päällimmäisenä on syvä kiitollisuus siitä, miten hyvää hoitoa hän sai.

BRITANNIA on maailman paras maa kuolla, kertoo The Economist Intelligence Unit -tutkimusyksikön tuore selvitys. Kuoleman laatu -indeksissä on huomioitu muiden muassa hoitoympäristö, henkilöstön määrä, hoidon kustannukset ja hoidon laatu.

Tulos on ansaittu pitkäjänteisellä saattohoidon kehittämisellä. Britanniassa kuolemat sairaaloissa ovat vähentyneet, yhä useampi kuolee tuettuna kotona tai hoivakodissa.

Suomi on samassa listauksessa sijalla 20.

Suomessakin on 2000-luvulla tapahtunut saattohoidossa paljon. Mahdollisuudet hyvään kuolemaan eivät kuitenkaan ole eri puolilla maata yhtäläiset. Näin ei saisi olla.

Saattohoito kotona säästää kustannuksia. Raha ei silti saa olla hoidon kehittämistä ohjaava tekijä.

SAATTOHOITO ei auta vain kuolevaa, vaan myös heitä, jotka jäävät jälkeen. Sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan pääsihteeri Ritva Halila sanoo, että hyvä saattohoito on kuoleman kruunu.

Siskoni oli oman elämänsä ympäröimä sen loppuun saakka. Me muut saimme tilaisuuden sisäistää, että joskus kuolema on armeliain vaihtoehto.

Päivän lehti

21.1.2020