Kanta-Häme

Kuvassa on voimaa

Valokuvaaja Terho Aaltoa hymyilyttää. Tuntuu, että voimauttavaa valokuvaa on nyt kaikkialla, vaikka hyvässä kuvassa on ollut voimaa aina.

– En ole koskaan ottanut voimauttavia valokuvia ja toisaalta olen ottanut niitä aina – silloinkin, kun koko termiä ei ollut edes olemassa. Kun vuonna 2000 aloin kuvata Matka maahan -valokuvaprojektiani, kuvasin kymmentä naista. Kolme vuotta teimme kuvia yhdessä. Hyvä kuva on ollut aina kuvaajan ja kuvattavan yhteistyötä, Aalto huomauttaa.

Taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä sosiaalipedagoginen menetelmä, voimauttava valokuva, on levinnyt yli kymmenen vuoden aikana kaikkeen sosiaali-, terveys- ja opetusalojen moniammatilliseen työhön ja työyhteisöjen kehittämiseen.

Perimmäisenä ideana on vastavuoroisuus, jossa kuvaaja ei päätä, miten hän näkee kuvattavansa, vaan kuvattava määrittelee, miten häntä saa katsoa.

Niin Hämeen Sanomien valokuvaaja Terho Aalto ja Taidekeskus Kettukin toiminnanjohtaja Sirpa Haapaoja kuin kuvataiteilija Satu Kiurukin pitävät voimauttavan valokuvan metodia hienona, mutta epäilevät, että sen nimissä tehdään paljon myös vähemmän voimauttavaa.

Valokuvauksessa on ilmiönsä, jotka elävät aikansa ja kuolevat sitten.

– Kun opiskelin, kuvasimme piironginpäällisiä, sitten aloimme kuvata maisemia ja dokumentoida todellisuutta. Kuvaaminen oli hirvittävän tarkasti rajattua. Onneksi tämän päivän nuorilla valokuvaajilla on kyky heittäytyä ja ottaa kantaa. Näen kuvan tulevaisuuden valoisana, Aalto miettii.

Myös Satu Kiuru uskoo kuvaan ja sen tallentamiin hetkiin. On sama, mitä termiä kuvasta milloinkin käytetään, sillä tärkeintä on kuva.

– Kuppikakku ja voimauttava valokuva. Maailmassa on monenlaisia sanoja, mutta ne ovat vain sanoja.

Kaikki osaavat kuvat?

Kuvia on kaikkialla. Niin on myös välineitä, joilla voi kuvata. Kuvaamisesta on tullut jokamiehenoikeus, mutta korvaako määrä laadun?

– Kaikki osaavat kirjoittaa, mutta kaikki eivät osaa kirjoittaa hyvää romaania. Kaikki osaavat kuvata, mutta kaikki eivät osaa kuvata hyvää kuvaa, Terho Aalto vastaa.

Sirpa Haapaojan mielestä nyt jos koskaan olisi medialukutaito tarpeen. Se olisi ollut tarpeen jo vuosikymmeniä, mutta koulutus taapertaa yhä lapsenkengissä.

– On vaara, että me sokeudumme kuvalle ja ne varsinaiset helmet jäävät näkemättä. Meidän pitäisi oppia lukemaan kuvia ja erottamaan massasta ne, joilla on jotakin merkitystä. Se, että kuvaa käytetään paljon, ei minun mielestäni ole sinänsä huono asia. Kuvassa on voimaa, mutta ihmisten suhtautuminen kuvaan on hyvin erilaista. Jotkut ovat kuvalle hyvinkin herkkiä, Haapaoja miettii.

Kuvataitelija Satu Kiuru sanoo käyneensä läpi kovan kuvallisen kriisin silloin, kun digitaalisuus valtasi alaa. Yhtäkkiä kaikkialla oli kuvia ja ne kärsivät inflaation. Kuva, jolla oli ollut aiemmin suuri arvo hetkien totuudellisena tallentajana, menetti yhtäkkiä merkityksensä. Usko omaan tekemiseen nyrjähti.

– Olin vuoden kuvaamatta. Sitten tajusin, ettei se kuvan tallentama hetki ole minnekään kadonnut. Uskon yhä hetkiin ja siihen, että ne ovat yhtä tosia kuin aina aikaisemminkin, Satu Kiuru pohtii.

Kuvaa tarvitaan

Kuva vaikuttaa monella tasolla. Se voi olla terapiaa, mutta se voi myös pysäyttää kiireisen katsojansa askeleet. Kuva voi antaa iloa ottajalleen ja toisaalta tuoda kaivattua tilaa hengittää suorittamisen suossa.

– Kuvaan parhaillaan eläimellisiä miehiä eli miehiä lemmikkiensä kanssa. Tämä on projekti, joka auttaa minua hengittämään ja joka valmistuu joskus, jos valmistuu. Tärkeintä on itse prosessi, Aalto kertoo.

Satu Kiuru on kuvataiteilija ja tekee parhaillaan väitöskirjaansa kuvien tiedostamattomista merkityksistä. Hän vetää valokuvauskursseja muun muassa Kettukin kehitysvammaisille taiteilijoille tai vaikkapa mielenterveyskuntoutujille.

– Se on sellaista yhteistä ilottelua, rohkeutta heittäytyä ja olla ihan vain oma itsensä. Se on hurjaa, Kiuru huomauttaa.

Joskus olisi hyvä uskaltaa heittäytyä oman itsensä varaan ja uskoa, että elämä kantaa.

– Kuvalle on hirvittävän suuri tarve. Kun tekee minkä tahansa kuvan joko kameralla tai vaikka maalaamalla, huolet jäävät. Parasta on se hetki, kun näkee kipinän syttyvän tekijän silmissä. Silloin kuva on tehnyt tehtävänsä, Haapaoja huomauttaa. (HäSa)