Kanta-Häme

Kuvataide ottaa kantaa sisällissotaan Riihimäen vanhan lasitehtaan kesänäyttelyssä

Riihimäen vanha lasitehdas pelastaa koko Etelä-Suomen taidekesän. Kun kahtena viime kesänä Illuusio-näyttelyä sykkinyt tehdasmiljöö uhkasi seisoa tyhjillään, Ars Häme kokosi väkensä ja pystytti mittavan kesänäyttelyn.

– Kuvataiteen näyttelyissä ei vielä ole käsitelty sisällissotaa. Siksi tällä näyttelyllä haluamme herättää keskustelua ja ottaa hienovaraisesti kantaa. Teema muistuttaa, että vaikka asiat painuvat historiaan, ne vaikuttavat yhä epäsuorasti meihin, kertoo taiteen tohtori Mika Karhu.

Ajatus sai taiteilijat liikkeelle. Lasinvalmistuksen historiaa huokuvien betoniseinien sisällä on rakennettu talkoilla näyttelyä, joka esittelee eteläsuomalaisten taiteilijoiden näkemystä kansan kahtia jakaneesta sodasta.

– Rahaa tähän näyttelyyn ei ole saatu. Teemme talkoilla töitä tekniikan rakentamisesta ripustukseen saakka. Aihe, tämä loistava paikka ja tällaisen kesänäyttelyn puuttuminen eteläisestä Suomesta innosti. Tällaisia vanhoja tehtaita hyödynnetään paljon Berliinissä, mutta onneksi nyt myös Riihimäellä, kertoo kuvanveistäjä Olli Larjo.

Näyttelyn ideoijina ja kuraattoreina toimivat kuvataiteilija Mika Karhun lisäksi kuvanveistäjä Olli Larjo ja taidegraafikko, taiteen tohtori Jouko Pullinen.

Ajatus historian tapahtumien ja kuvataiteiden kytkemisestä lähti liikkeelle isommasta kokonaisuudesta, jossa Oulun yliopiston tutkijoiden johdolla luodaan uusia ilmaisutapoja kytkemällä taiteen ilmaisutavat ja historia. Vireillä on esimerkiksi dokumenttielokuvan muotoon laadittuja väitöskirjoja.

Vanhan lasitehtaan näyttely Emme olleet yksi ei alleviivaa eikä julista avoimesti. Näyttelyyn valittuja töitä yhdistää väljästi muoto ja sisällöt, jotka teeman yhteydessä johdattelevat aiheen pohdiskeluun.

– Vaikkapa Heli Ryhäsen veistosten hauraaksi hapertuneet peikonlehdet viittaavat murenevaan historiaan, jonka konfliktit ja yhteiskunnalliset tapahtumaketjut edelleen aktivoivat, Mika Karhu kuvaa.

Kuvataiteilijoiden näyttely astuu rohkeasti alueelle, jota on 1960–1970-luvuilta lähtien vältelty. Kuvataide ei ole saanut ottaa kantaa. Mika Karhu ihmettelee, miksei, kun kannanotot ovat kaikissa muissa taiteissa sallittuja.

– Kuvataide on ahdasmielinen ja jäykkä järjestelmä, hän sanoo.

Kuvataide on kokijakeskistä sen sijaan, että se osallistuisi keskusteluun ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Ars Hämeen taiteilijajoukolla on kunnianhimoinen toive. Hienoon lasitehtaan tehdashalliin toivotaan jatkossakin syntyvän näyttelyitä. Nyt näyttelyn pystyttämisen mahdollistivat kiinteistön uusi omistaja, joka antoi tilan yhdistyksen käyttöön, ja Riihimäen kaupungilta saatu tekninen tuki.

Ars Häme on vallannut pysyvän jalansijan Riihimäeltä, kun kaupungin ytimeen, vanhan linja-autoaseman naapurustoon, avataan kymmenelle taiteilijalle työhuoneyhteisö. Emme olleet yksi -näyttelyn taiteilijoista yhteisössä työskentelevät Mika Karhu, Maija Helasvuo, Edwina Goldstone ja Pilvi Ojala.

Katsojan polku hämärissä betonihalleissa kulkee mutkitellen tilasta toiseen. Joka käänne, uusi oviaukko tuo eteen yllätyksiä, joista osa hyökyy päälle, osa piilottelee löytäjää odottaen.

Heli Ryhäsen peikonlehtiveistosten juurella sisällissodan nälänhädästä kertoo kuollut vastasyntynyt lapsi, joka pysäyttää väkisin pohtimaan viattomien osaa sodassa – myös nykyhetkessä eikä yksin sata vuotta sitten.

Tehdassalin nurkassa seisova koivuvanerinen koppi on vähällä jäädä huomaamatta. Sisällä odottaa ensimmäinen yllätys: tilan ainoa silmän vangitsija on lasipallo. Hypnotisoiva maisema pysäyttää ensin ratkaisemaan arvoituksensa ja sitten miettimään linkkiä näyttelyn teemaan.

Simo Ripatti paljastaa Seppo Myöhäsen kanssa rakentamansa teoksen teknisen ratkaisun kameran linssiksi, mutta haluaa jättää merkitykset mietittäväksi.

Ripatin toinen teos sykähdyttää myös minimalismillaan.

– Jos tyhjästä betonihuoneesta huomaa etsiä, löytää, hän vihjaisee.

Toista ääripäätä edustaa näyttelyyn kutsutun kuvanveistäjän Teemu Korpelan massiivinen veistos Deposition 3. Tilan nurkkauksesta vyöryy musta liitutaulumaalilla peitetty massa, jonka Korpela haluaa muistuttavan, että oppimamme historia muuttaa yhä uudelleen muotoaan, kun salassa pidettyjä asioita ja tapahtumia paljastuu.

– Meidän on järjestettävä maailmankuvamme yhä uudelleen, eikä se ole huono asia. Ehkä meistä siten tulee ymmärtäväisempiä, empaattisempia, Korpela sanoo.

Edwina Goldstonen liuskaiseksi seinäkkeeksi sisällissodan aikuisista valokuvista koostettu kollaasi antaa mahdollisuuden kulkea tapahtumien läpi yhtä hyvin kuin ohi. Historia ei liikuta, jollei sitä tutki.

Vahvimmin ja suorimmin vuoden 1917 tapahtumat ovat läsnä Anniina Vainionpään maalauksissa. Samaan tilaan vahvasti kantaa ottavia töitään tuonut Ahti Isomäki ihailee ja ylistää yhdessä kuraattori Jouko Pullisen kanssa Vainionpään realistista tyyliä.

Synkkää aihetta taiteen mahdollistamalla valoisalla otteella käsittelevät Pilvi Ojalan työväentalojen näyttämöiden pienoismalliveistokset, Maija Helasvuon jättimäiset leipälapiot ja härkimet sekä Jana Vyborna-Turusen paidat.

Näennäisen tuttujen ja turvallisten muotojen takaa löytyy poliittista liikehdintää, nälkää ja hätää. HÄSA