Kanta-Häme

Kuvataiteilija Jani Ruscicalle galleria on kuin kirkko

Kolmimetrinen toteemipaalu, jonka taitava muusikko saa soimaan huiluna. Pieni puurasia, josta tulee soittorasia, kun näyttelyvalvoja syöttää sinne reikänauhaa. Nukenpää, joka ääntelee vatsastapuhujan avustuksella.

Kuvataiteilija Jani Ruscican veistokset eivät malta pysyä hiljaa. 

Monet hänen teoksistaan muistuttavat mielikuvituksellisia soittimia, kuten edellä luetellut, nykytaidemuseo Kiasmassa aiemmin tänä vuonna esitellyt veistokset. 

Lisää soivia teoksia on tulossa vuosina 2017–2018. 

Helsinkiläinen Ruscica on valittu toteuttamaan Lönnströmin taidemuseon seuraava nykytaideprojekti. Hän saa 100 000 euroa tehdäkseen tapahtumallisen Flatlands-teoksen. 

Vuoden 2017 aikana Ruscica valmistaa ensin kolme lasista ja puista ”soitinta”, joiden mallit hän on lainannut pilapiirroksista ja animaatioelokuvista.  Seuraavana vuonna muusikot soittavat niitä yleisölle jossakin päin Suomea. Missä ja milloin esitykset ovat, ei vielä tiedetä.

Suomalais-italialaisen Ruscican nimi saattaa olla suurelle yleisölle tuntematon, mutta ei kauan. Hän on yksi Suomen kansainvälisesti menestyneistä nykytaiteilijoista. Ruscican teoksia on esitetty muun muassa Modernin taiteen museossa MoMassa New Yorkissa, Lontoon Tate Modernissa ja nykytaiteen Pompidou-keskuksessa Pariisissa.

Suomessa hänen taidettaan on nähty arvostetuissa museoissa ja gallerioissa ja nähdään pian myös niiden ulkopuolella. Lönnströmin teoksen lisäksi hän suunnittelee uutta julkista taideteosta Helsingin uuteen Keskustakirjastoon. Teos valmistuu joulukuussa 2018 kirjaston avajaisiin.

– Julkinen taide on taiteen lajeista ylivoimaisesti vaikein. Siinä on paljon rajoituksia ja reunaehtoja, mutta juuri siksi se on alkanut kiehtoa minua entistä enemmän, Ruscica sanoo. 

Millaista on hyvä taide? Ruscican mielestä joissakin teoksissa innostavaa on teoksen älyllinen idea, joka avautuu hitaasti kerros kerrokselta. Toisinaan taas riittää esteettinen elämys, vaikkei sitä edes aina ymmärtäisi.

– Taide voi tarjota pysähtymiselle paikan. Galleriassa ihmisellä on tilaa ajatella ja aistia, hän sanoo. 

Kokemus on Ruscican mielestä miltei kirkollinen. Hän käy matkoillaan usein kirkoissa, vaikkei pidä itseään erityisen uskonnollisena. Gallerioiden ja kirkkojen kaltaisia hiljaisia paikkoja tarvitaan maailmassa, jossa on paljon mullistuksia ja jossa kaikki on kaupan.

– Nykyään maailma on rationalisoitu. Kaikessa pitää olla järki ja tarkoitus, hän kärjistää.

Näennäisen tarkoituksettomalle toiminnalle, taiteelle, näyttää silti löytyvän tilaa. Ruscica muistuttaa, että taiteilijoita on nyt enemmän kuin koskaan.

Hänestä rationaalinen maailma ja ”hyödytön” taide eivät sulje toisiaan pois. Epäkaupallisinkin taide on lopulta kaupallista, ovathan galleriatkin myymisen paikkoja. Myös taide ammattina vaatii järjestelmällisyyttä.

– Taide on ammatti siinä missä mikä tahansa muukin. Siinä tarvitaan kurinalaisuutta ja aktiivisuutta ponnistella kohti päämäärää, Ruscica sanoo.

Ei ole sattumaa, että Jani Ruscican veistokset muistuttavat soittimia. Musiikki on ollut hänelle niin tärkeää, että hän suunnitteli siitä jopa ammattia itselleen.

– Soitin vuosikausia oboeta ja suoritin Savonlinnan taidelukiossa kaikki kurssit sekä musiikissa että kuvataiteessa, hän kertoo.

Jossakin vaiheessa musiikki kuitenkin jäi. Ruscica ei tyytynyt olemaan vain tulkitsija, soittaja. Hän halusi tehdä kaiken alusta asti itse. Säveltäjäksi hän ei kuitenkaan itseään mieltänyt. 

Niinpä hän keskittyi kuvataiteeseen. Musiikki on kulkenut mukana suoremmin tai epäsuoremmin. Esimerkiksi opiskeluaikaisessa videotyössään Swan Song (Joutsenlaulu,2004) hän on kuvannut vanhoja sisilialaismiehiä ja -naisia esittämässä kansanlaulua – muistoa ajoista, jotka eivät palaa.

Kontrapunkti (2005) oli kolmen lyhytfilmin sarja katusoittajasta, sahansoittajasta ja akateemisesta kuorosta: ihmisistä ja heidän erilaisista ääniympäristöistään.  

Taiteenlajien väliset rajat eivät koskaan ole olleet esteitä Jani Ruscicalle. Hän yhdistää töissään sujuvasti erilaisia esitystapoja. Jos hänen pitäisi jollakin sanalla määritellä taiteensa, sana olisi käsitetaide. Väline voi olla mikä vain.

Ruscica teki aiemmin paljon video- ja valokuvateoksia. Hänestä tuntui kuitenkin, että videotallenteena teoksesta tulee liian lopullinen ja pysyvä. Siksi hän on viime aikoina keskittynyt muuntuvien ja elävien teosten tekemiseen, myös performansseihin.

Jani Ruscica kävi syntymässä äitinsä kotikaupungissa Savonlinnassa 1978, mutta käytännössä perhe asui isän kotiseudulla Sisiliassa siihen asti, kunnes poika oli 11-vuotias. 

Muutto Suomen Savonlinnaan oli jälkeenpäin ajateltuna koulupojalle aikamoinen kulttuurisokki, vaikka lapsi sopeutuu näennäisen helposti mihin vain.

– Olihan se pimeys, kylmyys ja talvi aika vaikeaa. Sisiliassa elämä oli ulkona (Suomessa neljän seinän sisällä), hän vertaa.

Toisaalta esimerkiksi suomalainen koulu oli taide- ja taitoaineineen innostava ja tasokaskin verrattuna vanhanaikaisen klassiseen italialaiseen koulusysteemiin.

Opiskeluaikanaan Ruscica asui Lontoossa. Hän huomaa, että on asunut ja elänyt aina jollakin lailla Euroopan äärilaidoilla.

– Kotimaani on Eurooppaa. On ollut itsestään selvää, että toimin kansainvälisesti enkä vain yhdessä maassa, hän sanoo. 

Nyt Ruscicalla on työhuone Helsingin Jätkäsaaressa mutta galleria myös Milanossa. Hän miettii, että olisi mukavaa viettää joskus vähän pitempi aika Italiassa, kun kontaktejakin kerran on valmiina.
Helsinki on kuitenkin toistaiseksi kotipaikka, niin kuin on ollut jo viimeiset kymmenen vuotta.