Kanta-Häme

Kylän paatunein juoppo

Ennen raitistumistaan Arto Pasanen, 50, joi kuusi litraa kirkasta viinaa päivässä. Nyt Pasanen voi sanoa, että hän joi itselleen ammatin.

 

Arto Pasanen  herää aamuneljältä vieraassa asunnossa.

Hän laittaa aamupalaa ja sekoittaa puolen tusinaa drinkkiä. Sitten hän herättää toverinsa.

Yksi heistä jaksaa nousta seuraksi ryyppäämään. Kun tämä sammuu ja väsähtää, seuraava herää.

Mutta Pasanen jatkaa. Hän ei sammu, eikä oikeastaan edes tunne viinan vaikutusta. Viinaa ei tarvitse ajatella, kunhan sitä on.

Tällaista oli Arto Pasasen elämä keväällä 2013. Kirkasta viinaa kului päivässä 5–6 litraa.

Ryyppyporukka ei pelkästään juonut. Miehet kävivät kalalla ja metsällä, mutta tekivät sen Leijona-pullot kainalossa. Kun Pasasen oma henkilökohtainen viinavarasto hupeni alle kymmeneen pulloon, alkoi ahdistaa.

Pasanen aloitti juomisen 13-vuotiaana. Myös kaverit joivat, se kuului viikonloppuihin ja tansseihin lähtemiseen.

Pasanen otti tanssireissuilla alusta asti reippaasti. Mutta vain silloin, kun kuskivuoro ei osunut kohdalle.

Hän sieti alkoholia hyvin. Käytön myötä sietokyky kasvoi entisestään. Parikymppisenä hän tyhjensi ennen baariin lähtöä pullollisen Koskenkorvaa.

Se ei ollut kenenkään mielestä ongelma, vaan kovan jätkän merkki.

Pasanen ei ollut oluen lipittelijä. Kun hän joi, hän otti aina tiukkaa viinaa. Nuorena Koskenkorvaa, vanhempana Leijonaa. Rauhanturvaajana Syyriassa 1980-luvun lopussa konjakkia ja rommia.

Työkseen Pasanen teki keikkoja rakennustyömaille. Se sopi hänelle: ensin painettiin työtä vuorotta, sitten oli pitkä vapaa, jonka aikana sai rauhassa juoda tienaamansa rahat.

Lopulta mies joi aina työputken päätteeksi paitsi palkkansa, myös työkalut ja auton. Sitten hän aloitti taas alusta.

Pasanen ei osaa sanoa, missä vaiheessa viinanjuonti karkasi käsistä.

– On mahdotonta nähdä, mikä oli se hetki, jona lopettamalla minusta olisi tullut eurooppalaisen tavan mukainen kohtuukäyttäjä.

Pasanen oli sosiaalinen juoppo. Hän joi aina kavereiden kanssa. Ryyppyporukan kaikki toiminta tähtäsi sen varmistamiseen, että juominen oli mahdollista. Jos teki kolme päivää töitä ja joi niillä rahoilla kaksi viikkoa, hyötysuhde oli kohdallaan.

Hyvästä sietokyvystään huolimatta Pasanen on kokenut eeppisiä krapuloita. Muutaman viikon ryyppyputken jälkeen 3–4 päivää kului aina todellisuuden rajamailla.

Uni ja valve sekoittuivat. Mies koki myös harha-aistimuksia. Hän muistaa, miten kerran metsäkämpällä ovikello soi niin selvästi, että oli pakko mennä katsomaan, kuka ovella oli.

Kämpällä ei ollut ovikelloa.

Syksyllä 2011 Pasanen seisoo Marian hautausmaalla Kokkolassa valkoinen ruusu kädessään.

Hän on saattanut hautaan ryyppykaverinsa. Taas yhden, joka riisti oman henkensä.

Viinaa Pasanen ei siinäkään vaiheessa syyttänyt. Mutta hän muistaa ajatelleensa: olisipa kaveri edes soittanut, ennen kuin teki sen minkä teki.

Tasan kaksi vuotta myöhemmin ajatus palaa mieleen metsäkämpällä Kittilässä.

Pasanen on suunnitellut itsensä tappamista jo pitkään. Nyt hän on päättänyt toteuttaa aikeensa. Kalastusverkot on varattu valmiiksi, niihin on vesillä hyvä sotkeutua niin, että tapaus näyttää onnettomuudelta.

Hän haluaa kuitenkin lähteä toisin kuin muut, ja edes soittaa. Hän valitsee kännykästään lapsuudenystävänsä puhelinnumeron.

– Kaveri sanoi, että jos olet tuon päättänyt, en voi estää sinua. Hän pisti minut kuitenkin lupaamaan, etten tee itselleni mitään ennen aamua.

Seuraava päivänä ystävä haki Pasasen mökiltä ja vei tämän Kittilään päihdetyöntekijän puheille. Sieltä Pasanen kiidätettiin Lapin päihdeklinikalle Rovaniemelle akuuttina ja itsetuhoisena tapauksena.

Siitä alkoi hidas nousu. Päihdeosaston ammattilaisilla oli aikaa kuunnella, mitä Pasasella oli sanottavaa.

Pasanen oli tottunut siihen, että ihmiset kiersivät haisevan juopon kaukaa. Nyt häntä katsottiin silmiin kuin samanarvoista ihmistä.

Pasanen sai ryyppyputken poikki kuuden viikon laitoskuntoutusjaksolla. Hänen mielestään olennaista oli, että hän pääsi pois alkoholin käyttöön kannustavasta seurasta ja ympäristöstä.

Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin hän ymmärsi, että maailman synkkyys johtui alkoholin käytöstä.

Kun alkoholia otti, sitä ei tarvinnut ajatella. Mutta kun sitä jätti ottamatta, se oli mielessä joka hetki. Aivot olivat tottuneet pitämään alkoholia ratkaisuna kaikkeen. Vatsanväänteiden, päänsäryn tai flunssan yllättäessä ensimmäinen ajatus oli: ota ryyppy.

Lapin päihdeklinikalla alkoi hiljalleen Pasasen uusi, raitis elämä. Hän pitää klinikkaa toisena kotinaan, klinikan johtajaa Matti Virtasta kuin toisena isänään.

– Matti on sanonut, ettei muista ketään toista, joka olisi noussut näin syvältä näin äkkiä. Olen juonut niin paljon, että minun ei pitäisi olla enää elossa.

Kuuden kuukauden raittiuden jälkeen Pasasen keho oli lähes toipunut. Rytmihäiriöt loppuivat, verenkuva parani.

Pään kanssa kestää kauemmin. Tutkimusten mukaan pään neurologisten järjestelmien palautuminen kestää 5–6, ehkä jopa 12 vuotta.

Inarijärvellä tuulee 14 metriä sekunnissa. Aalloissa on valkoiset vaahtopäät.

Pasanen puskee Jukka Haapasaaren kanssa järvenselälle pikkuruisella soutuveneellä. Kalaverkkojen kokeminen ääriolosuhteissa tuo samanlaisen hyvänolontunteen, jonka tuottamiseen pystyi aiemmin vain viina.

Tämä on Pasaselle se hetki, jolloin hän ensimmäistä kertaa uskoo, että elämä ilman viinaa on mahdollinen. On kesä 2014, ja miehet ovat viettämässä kahden viikon kalastuslomaa luonnon keskellä.

Miehet tapasivat toisensa Lapin päihdeklinikalla. Klinikalla Pasanen törmäsi myös A-kiltaan, joka järjestää alkoholisteille toiminnallista vertaistukea. Pasanen tiesi heti, että toiminnallisuus on hänen juttunsa.

Nyt Pasanen on työskennellyt reilun vuoden oppisopimuksella Kemijärven kaupungille. Hänestä tulee päihdetyöntekijä.

Siihen hommaan Pasanen sopii, sillä hänellä on viinasta kokemusta enemmän kuin juuri kenelläkään muulla. Hän tietää kaikki alkoholistin oikut, muun muassa sen, miten hyvin juoppo osaa valehdella itselleen.

Pasanen on myös Pohjois-Suomen A-kilta ry:n varapuheenjohtaja. Kemijärvellä hän puuhaa A-kiltalaisille esimerkiksi kalastusretkiä.

Entisaikoina suomalainen maanviljelijä raivasi peltonsa itse, poltti viljasta viinaa ja ryyppäsi urakan päälle.

Mies, joka pystyi olemaan viikkokausia kännissä, oli mies, jolla oli paljon maata.

Pasasen mielestä tässä on osa alkoholikulttuurimme ongelmaa. Juominen on liittynyt vaikutusvaltaan ja ollut hyväksyttävää.

Tällä hetkellä Pasanen on huolissaan päättäjien aikeista keskittää varoja avohoitoon laitoskuntoutuksen sijaan. Avohoidossa kuntoutuminen vaatii valtavaa tahdonvoimaa, jota harvalta paatuneelta juopolta löytyy.

– Jos tähän suuntaan mennään, näin syvältä ei enää nousta.

Pasanen kutsuu itseään edelleen juopoksi. Ei entiseksi juopoksi, vaan juopoksi.

– Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Alkoholismi on parantumaton sairaus. Siitä voi toipua, mutta se ei katoa koskaan.

Se tarkoittaa sitä, että iloisen nousuhumalan maailma on Pasaselta nyt iäksi suljettu.

Mutta ei kai yksi olut haittaisi? Vain yksi? Pystyisitkö ottamaan? Pasanen hymyilee.

– Se ei ole sen arvoista, että kokeilisin. Minulla ei ole voimia käydä tätä kaikkea läpi uudestaan. LM-HäSa

 

TEKSTI Niina Lavia

KUVAT Anssi Jokiranta

Päivän lehti

6.6.2020