Kanta-Häme

Kyttääjästä koko kansan palvelijaksi

Suomen poliisi juhlii ensi viikolla 200-vuotista historiaansa. Siihen mahtuu värikkäitä vaiheita ”tsaarin kätyreineen” ja pontikkasotineen. Suosio, jota poliisi kansalaisten keskuudessa tänä päivänä nauttii, on sotien jälkeen alkaneen määrätietoisen kehitystyön tulosta.

Suomen poliisi perustettiin siksi, että Venäjän keisareilla oli syytä vilkuilla alituiseen olkansa yli.

Poliisin historian katsotaan alkaneen Turun poliisilaitoksen perustamisesta vuonna 1816, ja Poliisimuseon tutkijan Tiina Tuulasvaara-Kalevan mukaan se kertoi ennen kaikkea 1800-luvun Venäjästä.
– Venäjä oli 1800-luvun tehokkain poliisivaltio, jossa kansalaisten edesottamuksia seurattiin varsin tarkasti.

Nikolai I esimerkiksi joutui ensi töikseen kukistamaan dekabristikapinan, joka pyrki estämään hänen nousunsa valtaistuimelle. Sen seurauksena keisari perusti santarmilaitoksen. Salaisen poliisin ohranan taas perusti Aleksanteri III, jonka isä ja edeltäjä Aleksanteri II murhattiin.

Ensimmäinen poliisilaitos perustettiin Turkuun, vaikka suuriruhtinaskunnan pääkaupunki oli jo muutaman vuoden ajan ollut Helsinki. 

Tuulasvaara-Kalevan mukaan sijoituspaikkakin kertoi hallitsijan epäluuloista: keisari halusi seurata, millaista väkeä lännestä tuli Turun kautta Suomeen.

Turun poliisilaitoksen perustaminen oli virstanpylväs, mutta keskitettyä järjestyksenpitoa Suomessa oli toki harjoitettu jo pitkään sitä ennenkin.

Ruotsin vallan aikana Suomeen oli tuotu Ruotsissa käytössä ollut nimismiesjärjestelmä. Nimismies hoiti omassa kihlakunnassaan muun ohella järjestyksenpitoon liittyviä asioita, ja hänen talossaan pidettiin käräjiä. Pienillä paikkakunnilla nimismiesjärjestelmä säilyi pitkään, sillä pohjoisen viimeinen nimismies jätti virkansa vasta viime vuosikymmenellä.

Kaupunkeihin muodostui omia systeemejään. Maistraatti oli velvollinen huolehtimaan järjestyksestä.

– Ensin vartiovuoro kiersi taloittain. Niistä ei aina jaksettu nousta ylös vartiovuoroa tekemään, joten alettiin palkata erinimisiä järjestysmiehiä. Puhuttiin esimerkiksi kaupunginpalvelijoista, sianpistäjistä ja rummuttajista.

Tätä sekalaista seurakuntaa suuriruhtinaskunnassa siis ruvettiin suitsimaan. Turun jälkeen poliisilaitos saatiin Helsinkiin vuonna 1826 ja Viipuriin 1836.

Pienemmissä kaupungeissa erilaiset järjestysmiessysteemit pysyivät pitkään. Seuraava poliisilaitos perustettiin vasta vuonna 1891 merkittäväksi teollisuuskaupungiksi kasvaneelle Tampereelle.

Tuulasvaara-Kaleva huomauttaa, että käytännössä pitkälle 1800-luvulle vallitsi tilanne, jossa kansalaisten tekemisiä tarkkaili ja rajoitti moni muukin taho kuin poliisi. Kylänvanhimmat antoivat kyläjärjestyksiä, kirkko jakeli omia määräyksiään ja rangaistuksiaan.

– 1800-luvulla kansalaiset eivät tienneet, mikä viskaali heidän toimintaansa sai milloinkin puuttua. Systeemi oli erittäin sekava, ja sen takia sitä alettiin yhtenäistää.

1900-luvun vaihteeseen ajoittui ensimmäinen sortokausi, jonka aikana Suomea pyrittiin venäläistämään monin eri tavoin. Se merkitsi myös poliisin otteen vahvistamista ja poliisilaitosten siirtämistä kenraalikuvernöörin alaisuuteen. Poliiseista, jotka siihen asti olivat olleet kaupungin virkamiehiä, alettiin tehdä valtion virkamiehiä. Heiltä ruvettiin myös vaatimaan venäjän kielen taitoa.

Kun keisari maaliskuussa 1917 syöstiin vallasta, Suomessa irtisanottiin virassa olevat poliisit, koska heitä pidettiin ”tsaarin kätyreinä”. Tilalle tulivat järjestyslautakunnat miliiseineen.

Tuulasvaara-Kalevan mukaan uusilta joukoilta puuttui kuitenkin käsitys siitä, miten järjestystä pidettiin yllä. Vallankumouksen huumassa olisi nimenomaan tarvittu ammattitaitoista poliisia.

– Kun sellaista ei ollut, luottamus miliisilaitoksiin alkoi vähentyä ja ihmiset alkoivat perustaa itselleen suojeluskuntia ja suojeluskaarteja. Lopputuloksen me tiedämme.

Sisällissodan jälkeen kansan kahtiajako näkyi myös suhtautumisessa poliisiin. Valkoisten voitettua poliisit rekrytoitiin suojeluskuntalaisista. Sen seurauksena toinen puoli kansaa luotti poliisiin, toinen ei.

– Kun siihen vielä lisättiin kieltolaki, jota kansalaiset eivät halunneet noudattaa ja jota poliisi ei pystynyt kontrolloimaan, kansalaisten lain kunnioitus laski. Meillä kuoli 1920–30-luvuilla poliiseja virantoimituksessa enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Kieltolakiin kytkeytyivät myös vuonna 1930 perustetun uuden yksikön, liikkuvan poliisin, varhaiset tehtävät. Liikkuva poliisi perustettiin vastaamaan oikeistoradikalismin nousuun, mutta varsin pian se sai tehtäväkseen myös pontikkasodan käymisen. Vaikka kieltolaki kumottiin 1932, laiton viinanpoltto jatkui maassa vielä vuosikymmeniä.

Liikenteenvalvonta tuli liikkuvan poliisin tehtäväksi pikkuhiljaa 1930-luvulta alkaen. Sotien jälkeen autojen määrä alkoi lisääntyä vauhdikkaasti ja rahtiliikenne siirtyi vesistöistä maanteille. Kehitys näkyi myös onnettomuustilastoissa: 1970-luvun alkupuolella liikenteessä kuoli yli tuhat ihmistä vuodessa.

Tämän vuoden tammi–syyskuun ennakkotieto on 172 kuollutta.

– Kun miettii, miten paljon liikenne on tänä aikana lisääntynyt, niin jotain on kyllä tehty oikein, Tuulasvaara-Kaleva sanoo.

Vaikka teiden kunto ja autojen turvallisuus ovat parantuneet, merkittävä rooli on hänen mukaansa ollut myös poliisilla.

Kansalainen kohtasi poliisin tien päällä muutenkin kuin negatiivisissa merkeissä. 1950–1960-luvuilla liikkuvalla poliisilla oli Good Will -autopartioita, jotka auttoivat tien päälle jääneitä autoilijoita.

– Liikkuvalla poliisilla olikin monta lempinimeä, esimerkiksi lentävät legioonalaiset ja herrasmiespoliisit.

1900-luvun lopulta lähtien poliisissa on eletty rakenneuudistusten ja supistusten aikaa.

Tuulasvaara-Kalevan mukaan maassa oli vuonna 1917 noin 50 poliisilaitosta tai nimismiehen johtamaa kihlakuntaa. Vuoteen 1995 mennessä määrä oli kasvanut 229:ään.

Tuolloin aloitettiin rakenneuudistukset, joista viimeisin tuli voimaan vuoden 2014 alussa. Siitä lähtien Suomessa on ollut 12 poliisilaitosta. Liikkuva poliisi ja poliisin varustuksesta vastanneet poliisivarikot lakkautettiin, ja valtakunnallisia yksiköitä jäi kolme: keskusrikospoliisi, suojelupoliisi ja Poliisiammattikorkeakoulu.

Poliiseja on Poliisiammattikorkeakoulun tilastojen mukaan opiskelijat pois lukien tällä hetkellä noin 7 360. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana määrä on suurimmillaan ollut 7 960 vuonna 1999.

Vuosituhannen lopussa yhtä poliisia kohti oli 645 asukasta, tänä vuonna 742 asukasta.

Määrärahojen supistumisen myötä poliisien määrä on lähitulevaisuudessa laskemassa 7 000:een. Se tarkoittaisi 780:tä asukasta poliisia kohti vuoden 2016 väkiluvulla laskettuna – todellisuudessa siis enemmän.

Suurin muutos poliisin 200-vuotisessa historiassa on kuitenkin enemmän laadullinen kuin määrällinen. 

Tuulasvaara-Kalevan mukaan sotien jälkeen alettiin aktiivisesti miettiä, miten kansalaiset saataisiin seisomaan poliisin päämäärien takana. Tuloksena oli laajamittaisen ennaltaehkäisevän toiminnan käynnistäminen. Se merkitsi niin laillisuuskasvatusta ja liikenneneuvontaa kuin esimerkiksi poliisiautojen yhtenäisiä tunnuksiakin.

– Ajattelepa vain itseäsi moottoritiellä: kun näet, että tulee auto poliisin tunnuksilla, himmaat kaasujalkaa.

Sama ennaltaehkäisevä pyrkimys näkyy myös poliisien koulutuksessa. Tullakseen valituksi hakijan on oltava sosiaalisesti hyvin kestävä ja joustava.

– Enemmän Reinikais-tyyppiä kuin sellaista tyyppiä, joka olisi aina valmis painimaan, Tiina Tuulasvaara-Kaleva määrittelee.

Hänen mukaansa poliisi on ennaltaehkäisevän toiminnan ja koulutuksen kautta saavuttanut kansalaisten silmissä aseman, joka on kansainvälisesti katsoen harvinainen.

– Jos poliisin vielä pitkälle itsenäisyyden alussakin piti kulkea keskellä katua eikä hän saanut juuri kommunikoida kansalaisten kanssa, siitä on aika iso harppaus siihen, että tänä päivänä poliisi on yksi suosituimmista ja luotetuimmista virkamiehistä. Autoritäärisestä, hieman militäärisestä kansankyttääjästä on tullut kansalaisten palvelija ja turvallisuuden takaaja.

Kuvat ovat peräisin Poliisiammattikorkeakoulun yhteydessä Tampereella toimivan Poliisimuseon kokoelmista.