Kanta-Häme

Lasitaiteen esitaistelijat

Tapio Wirkkalan Kantarellit, Timo Sarpanevan Orkideat ja Gunnel Nymanin Fasetti-vadit mainitaan usein suomalaisen lasimuotoilun symboleina. Niin tunnettua kuin 1950-luvun lasitaide onkin, siitä ei ole kirjoitettu yhtenäistä historiateosta.
 
Suomen lasimuseon tutkijat Kaisa Koivisto ja Uta Laurén paikkaavat puutteen. Heidän kirjoittamansa teos Suomalaisen taidelasin kultakausi on juuri ilmestynyt Tammen kustantamana.
 
Teos perustuu kaksi vuotta sitten julkaistuun arvoteokseen Maailman kaunein – Suomalaisen lasitaiteen kultakausi.
 
– Se oli tilausteos ja myytiin loppuun jo ennen ilmestymistään. Nyt teimme hiukan tiivistetyn version, johon saimme kuitenkin mahdutettua myös uusinta tutkimustietoa, kirjoittajat kertovat.
 
Museotyön …sivutuotetta
Kaisa Koivisto sanoo, että kirjaa on ollut mukava tehdä.  Se syntyi vapaa-ajan harrastuksena, mutta samalla teokseen pystyi tallentamaan kaiken sen tiedon, mitä työssä Suomen lasimuseossa on kertynyt. 
 
Sekä Laurén että Koivisto ovat työskennelleet Lasimuseossa kolmisenkymmentä vuotta.
Koivisto on tehnyt myös väitöskirjansa Suomen lasitaiteen kukoistuksesta 1950-luvulla. Laurén puolestaan valmistelee väitöskirjaa suomalaisen muotoilun kansainvälisistä yhteyksistä.
 
Lasitaiteen kultainen 1950-luku on täynnä myyttejä. Suomalaismuotoilijoiden menestystä kansainvälisissä näyttelyissä käytettiin surutta hyväksi kotimaan markkinoinnissa ja kansallisen itsetunnon kohentamisessa.
 
Monille nykypäivän muotoilijoille vertaaminen 1950-luvun suuriin nimiin on suorastaan musertavaa.
Koivisto ja Laurén kuitenkin muistuttavat, että ymmärtämällä paremmin 1950-luvun oloja voimme antaa arvon myös tämän päivän muotoilulle.
 
Pula-aika …synnytti taidetta
On suorastaan ihme, että Suomen lasitaiteen menestystarinaa rakennettiin juuri 1940–50-lukujen köyhinä jälleenrakennuksen vuosina.
 
Sodan jälkeen oli pulaa kaikesta – ja lasitaide jos mikä oli riippuvainen ulkomaisista raaka-aineista. Lasitehtailla oli kuitenkin vapaa ilmapiiri.
 
Muotoilijat saivat melko vapaat kädet suunnitella taide-esineitä, sillä raaka-aineiden puute ja hintasäännöstely rajoittivat talouslasin valmistusta.
 
– Huomattiin, että osallistumalla kansainvälisiin näyttelyihin Suomea voitiin tehdä tunnetuksi länsimaana ja pohjoismaana. Samalla valettiin uskoa suomalaiseen osaamiseen, Laurén ja Koivisto sanovat.
 
Kun kansainvälisissä näyttelyissä – Erityisesti Milanon triennaaleissa 1951, 1954 ja 1957 – alkoi tulla menestystä, siitä otettiin kotimaassa kaikki irti.
 
Kansainvälisen menestyksen turvin markkinoitiin lasitavaroita ja luotiin tulevaisuudenuskoa suomalaisten mieliin. 
 
Keskustelu kauniista arkitavarasta konkretisoitui 1950-luvun lopulla.  Muotoilulle oli tilausta myös esimerkiksi rintamamiestalojen sisustuksessa. 
 
Koivisto huomauttaa, että taidelasiesineitä hyödynnettiin myös arvolahjoina. Kun kultaa ja hopeaa ei ollut saatavilla säännöstelyn takia, lasiesineet saivat kelvata.
 
Menestys …kantaa yhä
Mutta oliko lasimuotoilijoiden kansainvälinen menestys vain yksittäisiä onnistumisia ja suomalaisten itse itselleen rakentama myytti, vai tunnettiinko suomalainen muotoilu oikeasti ulkomailla?
 
Uta Laurénin mielestä menestys oli sekä myytti että todellinen kansainvälinen brändi.
 
– Tietyissä piireissä esimerkiksi Tapio Wirkkalan nimi oli tunnettu. Hänet mainitaan esimerkiksi jo vuonna 1956 nimeltä saksalaisen Rosenthal Design-Studion johtajan Dietrich Müllerin muistelmissa, Laurén sanoo.
 
Menestys ei myöskään ollut päiväperhonen, vaan se jatkui useita vuosia. Pohjoismaiset yhteisnäyttelyt Yhdysvaltoihin rakensivat käsitteen skandinaavisesta designista.
 
– Se kantaa vieläkin, Laurén sanoo. (HäSa)