Kanta-Häme

Läskihysteria seis!

Pekka Hiltunen julkaisee romaanin,  jollaista ei ole ennen nähty. Kirjassa iso nainen nousee kapinaan lihavien syrjintää vastaan.
 
 
On aikainen aamu, kun huutomerkit hyökkäävät Tampereen rautatieasemalla. Ilta-Sanomien lööpissä nainen on astunut vaa’alle ja pulleat mustat pölkkykirjaimet kirkuvat kuin viimeistä päivää: ”Asiantuntijat ylistävät uutuusdiettiä!” Hivenen laihemmat kirjaimet yhtyvät meteliin: ”Kilot katoavat, diabeteksen ja dementian riski pienenee!”Lööpin täydeltä läskiä, tuskaa, ihmeen odotusta.
 
Kovaääniset räsähtävät, kuulutus ilmoittaa Helsingin-junan saapuvan. Ihmisvirrasta ilmestyy kirjailija Pekka Hiltunen. Keski-ikäinen, keskipainoinen mies, kännykkä korvalla.
 
Muutamasta sanasta voi päätellä, että Hiltunen sopii seuraavaa haastattelua. Ties kuinka monetta.
Pekka Hiltunen on kirjoittanut romaanin, jollainen maailmasta vielä puuttui.
 
Pian ilmestyvä Iso on uhmakas tarina, jossa kuuluu lihavan naisen kapinallinen ääni.
 
Armonkalliolle, kiitos! Kaarikatu viitoseen.
 
Taksimies ynähtää. Tampereella kaikki tietävät kaupunginosan, jolla on pysäyttävän syvällinen nimi ja juhlava sijainti liki taivasta.
 
Hiltusen romaanin ensimmäinen osa on nimeltään Armonkallio.
 
–Juuri tästä Anni kiipeää kirjan alussa, Hiltunen viittoilee vasten taksin ikkunaa.
 
Lihava nainen, ostoskassit käsissä, astelemassa Siltakadun ylämäkeä. Harteillaan koko maailman torjunta. Nainen nimeltä Anni Kantto, 37 vuotta, 168 senttiä, 138 kiloa.
 
Se oli romaanin kirkas alkukuva, joka ilmestyi Hiltusen päähän jo vuosia sitten.
 
Nyt Hiltunen on viettänyt Annin seurassa niin pitkän rupeaman, että tuntee tämän läpikotaisin. Naisen, jonka ulkoisesta olemuksesta on lausuttu kuusi kohteliaisuutta ja satoja haukkumasanoja, ehkä tuhansia.
 
Anni Kanttura, lehmä, läski, löllö, pulla, sika, tankki, tankkeri, tynnyri, valas, lahtivalas, tappajavalas, emakko, nauta, hippo, mursu, norsu, mammutti, taikinanaama, läskitissi, läskiperse…
 
Annilla on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei töitä. Runsaiden kilojen takia työnantajat pitävät tervettä, työkuntoista naista vajaakuntoisena. Terävä, sivistynyt, rakastettava nainen leimataan tyhmäksi, laiskaksi ja tahdottomaksi.
 
Anni edustaa lihavia –aikamme uutta, halveksittua rotua.
 
Kaarikatu viitonen on harmaa, huomiota herättämätön kerrostalo vastapäätä pientä leikkipuistoa.
 
Hiltunen asui talossa vuokralla 1990-luvun alussa opiskellessaan tiedotusoppia Tampereen yliopistossa.
 
Nyt samainen talo on paikka, johon romaanin Anni palaa kovien kolhujen jälkeen Helsingistä, kokoamaan revittyä sieluaan.
 
Täällä hän sisuuntuu ja päättää aloittaa taistelun. Annin vihollisia ovat terveysterrori, moraalisen paniikin lietsonta, läskin demonisointi ja laihduttamisen hysteria. ”Todellinen läskisota on syttynyt. Se on sotaa läskejä vainoavia vastaan”, Anni julistaa.
 
Hiltusen romaani on nielaissut pamfletin; kirjalla on paljon väkevää sanottavaa ja kirjailija tuntuu jakavan romaaninsa päähenkilön ajatukset.
 
–Kyllä joo, mutta Anni ilmaisee jotkut asiat minua voimakkaammin, Hiltunen arvioi.
 
Kirjailija on uppoutunut terveystutkimuksiin. Ne eivät tue läskihysteriaa. Tilastojen mukaan lievästi ylipainoiset elävät pisimpään. Ylimääräisiä kiloja suurempi terveysuhka on lihavien kokema sosiaalinen stressi, syyllistäminen ja häpeä.
 
Lihavuudesta lietsotaan moraalista paniikkia. Puhutaan kansantalouden miljoonatappioista, hälyttävistä tutkimustuloksista, kaikkia uhkaavasta vaarasta.
 
Suomessa toistetaan rasvaista lukua: lihavuus tuottaa joka vuosi 330 miljoonan euron ylimääräiset kulut. Hiltunen tutki, mihin laskelma perustuu. Vastaus on hämmentävä: luku on pelkkä ilmaan heitetty veikkaus.
 
–Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan jo tavallisina ihmisinä, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia ja naurettavampia, Hiltunen sanoo.
 
Romaanihenkilö Anni jatkaa samassa hengessä: ”Miten voi olla rohkeasti oma itsensä, kun joka ikinen opettaja, koulutoveri, lääkäri, hoitaja, joka ikinen lehti, tv-ohjelma, mainos, elokuva, joka ikinen virallinen tai epävirallinen taho, jonka kanssa joudut elämäsi aikana tekemisiin, on sitä mieltä, että olet liian iso?”–Minusta on tullut vähän tämmöinen matkasaarnaaja, Pekka Hiltunen myöntää.
 
Kirjailija on vilpittömän innoissaan ensimmäisten esilukijoiden kommenteista.
 
–Luulen, että tällaiselle kirjalle on suuri tarve. Yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen tarve. Tämä on tarina ja asia, joka pitää nostaa esiin.
 
–Pitää ymmärtää, että joskus laihduttaminen ei vain onnistu ja ihminen voi tavoitella terveyttä siinä koossa missä on.
 
Pekka Hiltunen on tähän mennessä julkaissut kaksi Lontooseen sijoittuvaa trilleriä. Ne ovat saaneet kiittävän vastaanoton kotimaassa ja poikkeuksellisen nopean menestyksen Euroopassa. Hiltusta on käännetty saksaksi, ranskaksi, englanniksi, tshekiksi, islanniksi, puolaksi. Kirjojen tv- ja elokuvaoikeuksista neuvotellaan.
 
–Yksi toimittaja juuri sanoi, että kyllähän sinä Pekka kirjoitat hyviä jännäreitä, mutta tämä Isohan niiden pitäisi maailmalla kääntää. Ei tällaista kirjaa ole missään.
 
–Hitto kun tämä kuulostaa suurelliselta, Hiltunen aloittaa ja empii sekunnin. Sitten hän antaa mennä: 
 
–Näen, että tässä voi olla aiheeltaan tärkeä kirja, muuallakin kuin Suomessa. Ei siksi, että mä olisin niin merkittävä tekijä vaan siksi, että aihe on niin vähän kirjoitettu, näkökulma niin vähän käytetty ja kulttuurinen tarve niin huutava.
 
Hiltusta on helppo uskoa.
 
Kaikkialla on lihavia ihmisiä, jotka avaavat illalla television ja törmäävät kymmeniin nöyryyttäviin laihdutus- ja muodonmuutossarjoihin. Suurin pudottaja. Olet mitä syöt. Dieetit vaihtoon. Hurja painonpudotus. Rakas, sinusta on tullut pullukka. Hullut syömärit.
 
Lihavien jättimäistä olemusta korostetaan valitsemalla ohjelmien juontajiksi äärihoikkia personal trainereita, joiden rinnalla kuka tahansa näyttäisi tukevalta. Laihdutuskisojen tärkein viesti on tämä: näin lihavia ei saisi olla olemassa, heidän on muututtava.
 
Hei, haloo. Aika huutaa vastarintaa.
 
Astelemme alas Armonkalliolta. Kadun nimi on Ihanakatu.
 
Hiltusen romaanissa kerrotaan, että Ihanakatu sai nimensä 1800-luvulla. Kun seudun asukkaat paimensivat lehmiään laidunmaalle, lehmä nimeltä Ihana erkani aina joukosta ja kulki omia teitään.
 
”Olen Anni Kanttura, joka kulkee Ihana-lehmän jäljillä”, Hiltusen sankaritar ilmoittaa.
 
”Ihana-lehmä osasi mennä kalliolla omia teitään, ja niin osaan minäkin.”Hiltusen päähenkilö nousee kapinaan ja vetää pian puoleensa median uteliaisuuden.
 
Kirjailija Hiltuselle on käymässä samoin. Tapaamme hänet pian useiden lehtien sivuilla ja studiolamppujen loisteessa.
 
Mutta nouseeko jostakin tosielämän Anni –lihava nainen kaltaistensa asialle?
 
–Annin tapaiselle ihmiselle on suuri tilaus. Mutta kaikkia nettikommentteja ei sitten kannata lukea.
 
Ei sellaista ihmistä helpolla päästetä, Pekka Hiltunen ennustaa.
 
 
Pekka Hiltusen romaani Iso (WSOY)  ilmestyy 20. elokuuta.
 
 
Simopekka Virkkula
 

Päivän lehti

4.6.2020