Kanta-Häme

Lauluntekijä sukelsi pintaa syvemmälle

 

Matti Johannes Koivu kulkee lapsuudenkotinsa maisemissa Kihtersuon rannassa Aulangolla ja naureskelee, että täällä eläkkeellä oleva isä nykyään hiihtelee, ja jatkaa: ”Olisi hassua, jos kirkkoherra Kari Koivu sattuisi nyt paikalle.”
 
Aulangonjärven jäällä ei kulu kuin minuutti pari. Kukas se sieltä hiihtää hikisenä vastaan? 
Kari Koivu. 
 
Isä on kuunnellut poikansa kuudennen soololevyn ja antaa isällisen arvion lenkkinsä loppumetreillä.
 
– Se on kuulasta, kaunista ilmaisua. Se on Matin henkistä matkaa. On upeaa, että hän elää syvyyksissä, eikä ole vain sen varassa, mitä Putouksessa on, isä Koivu arvioi. 
 
– Tuossa olemme kyllä isän kanssa samaa mieltä, sanoo itse lauluntekijä. 
 
Viihdeohjelma Putouksessa ja hittimusiikissa on paljon yhteistä, kuten hokemat. Matti Johannes Koivu ei halua tehdä mitään sanomattomia hokemia, vaan musiikkia ajatuksella.
 
Matti Johannes Koivun nimetön albumi julkaistaan ensi perjantaina. Koivu onkin tulessa, mutta ei uudesta levystään vaan siitä, että seuraava sooloalbumi on hyvässä vauhdissa.  Mutta puhutaan nyt siitä julkaistavasta levystä. Siinä Matti Johannes Koivu tuntee olevansa lauluntekijänä aikuisten sarjassa. 
 
– Ajattelin levyä mestarityönä. Se on hyvin tehty ja siinä on minulle tärkeitä aiheita. Se on paras.
 
Teemana on rakkaus läheisiin ja luontoon. Sen vuoksi nytkin kuljetaan Aulangonjärven jäällä. Se on
Koivulle tärkeä paikka ja hän on tyytyväinen, että sai viime kesänä tuoda esikoistyttärensä Annin rannalle ihmettelemään maisemia. 
 
– Olen iloinen, että vaimokin tykkää tästä maisemasta.
 
Koivu on pohtinut paljon menettämisen pelkoa. Hän haluaa kirjoittaa lauluja perimmäisistä asioista ja pyrkii aina menemään pintaa syvemmälle. 
 
– Se ei ole helppoa. Sitä paitsi suurten tunteiden ilmaiseminen on hankalaa, koska tekstin ja melodian välillä on aina jännite. 
 
Mutta Koivu ei halua laulaa vain omista ajatuksistaan ja tunteistaan, vaan hän ajattelee, että ne liittyvät laajempaan inhimilliseen kokemukseen. Taiteessahan on kysymys tunteiden siirrosta.  
 
Koivu on opiskellut aate-oppi historiaa Oulun yliopistossa ja hän valmistui viime keväänä. Lauluntekijänä hän kokee, että opiskeluista on paljon hyötyä, sillä laulujen tekeminen ja historian tutkiminen pyrkivät molemmat ymmärtämään ihmistä. 
 
– Historia auttaa laulun tekemisessä, kun on oppinut, että on monia tapoja käsitellä kokemuksia. 
 
Koivu on kurinalainen taiteilija. Hän käy työhuoneella töissä, eikä päästä käsistään puolivillaisia tekeleitä läpi. Tosin tämän viimeisimmän levyn Koivu kirjoitti kotona, koska silloin vaimo kävi vielä töissä, eikä esikoinen ollut syntynyt.
 
Koivu on myös tottunut Ultramariinin aikoinaan siihen, että kaikki tehdään itse levyn tuottamisesta lähtien. Jos jotain ei osata, niin opetellaan. 
 
– Se on ollut hienoa, mutta myös mahdollista sen vuoksi, että Teemu Vilmunen perusti studion ja Tuomas Ilmavirta levy-yhtiön. Nytkin tein levyä muutaman kuukauden Hämeenlinnassa ja Tuomaksen levy-yhtiö julkaisee sen. 
 
Koivu soittaa kappaleiden aihioita vaimolleen. Valmiita tekstejä hän näyttää aina kirjailija Juha Itkoselle, joka on myös lähtöisin Hämeenlinnasta.
 
– Luotan Juhaan, mutta itse olen kappaleideni koeyleisö. Yleensä teen kappaleen monta kertaa uusiksi. Esimerkiksi Aulanko-kappaleen tein kuusi kertaa. 
 
Lauluntekijä on itsekriittinen ja tekee jokaista levyään kuin viimeistä. Koivu uskookin, että taitelija itse on itsensä suurin rajoittaja. Esimerkiksi levyllä on muutamia laulelmallisia kappaleita, joita Koivu epäili liian vanhanaikaisiksi, ja pohti, voiko niin tehdä. 
 
Koivun perheessä isä harrastaa runoutta ja on ollut kirkkoherrana. Sisko Suvi tekee myös musiikkia. Lapsuudenkodista silti pappa on eniten vaikuttanut Matti Johannes Koivun musiikkiin. 
 
– Isoisä oli kirjallisuuden ja historian rakastaja, vaikka oli tehdastyöläinen. Sieltä tulee se, että on oikeus ajatella yhteiskunnallisia asioita. Olen edelleen kiitollinen siitä, että olen itse saanut opiskella yliopistossa. Se on arvokas asia.
 
Mutta pappaakin tärkeämpänä Matti Johannes Koivu pitää nuoruuden ystäviään, kuten Karri Miettistä ja Ultramariinin poikia. Koivu kertoo, että yläasteella oli hienoa löytää kanssaihmisiä, joiden mielestä taiteen tekeminen oli arvokasta ja oman utopian luominen mahdollista. 
 
– Istuimme kellarissa kuunnellen musiikkia ja joimme punkkua ja ajattelimme. Se muuttui hyvällä tavalla työksi. 
 
Niin työksi, Koivusta on tullut vähän vahingossa täysipäiväinen muusikko. Siitä hän on onnellinen. Tekstejä on alkanut virrata myös muille artisteille, mutta niistä Koivu ei vielä voi puhua.
 
– On ollut hienoa saada väylä auki, vaikka toisaalta oman kappaleen arvoa on vaikea nähdä. On ristiriitaista luovuttaa kappale jollekin toiselle. 
 
Tämän hetkisessä työhuoneessa Helsingin Herttoniemessä ei ole ikkunoita. Se ahdistaa. 
Aulangonjärven jäällä kävellessään Koivu haaveilee muuttavansa vielä takaisin. Sitten voisi saada myös työhuoneen, johon virtaisi valo. Vielä se ei kuitenkaan ole ajankohtaista.
 
– Saa nähdä, mitä sitten, kun tytär kasvaa. (HäSa)
 
Aulanko
 
Tiedätkö vanhat puut
ja jyrkät kalliot
Ota mua kädestä
ja katso sen viivoja
 
Ja katso silmiini
Ootko milloinkaan
nähnyt samanlaisia
metsän sameita lampia
 
Jos minä en
ole minkään arvoinen
Maa josta tulen
saa kadonneen arvon sen
 
Kun nouset pöydästä
ja astut junaasi
Kun joskus meet tästä
ja muista kasvoni
 
Tiedätkö vanhat puut 
ja valon iltaisin
Ja mitä merkitsee
olla jostain kotoisin
 
Jos ystävä
et tunne mua nimeltä
Jos oot arvoton
kai sentään tunnet Aulangon
 
 
 
Matti Johannes Koivu esiintyy 22.maaliskuuta Torin Panimossa. Illan aikana nähdään myös Delay Trees. 
 
 
 
 
 
 

Päivän lehti

28.1.2020