Kanta-Häme

Levoton tyttö hylkäsi häpeän

 
Kun Essi Jäntti oli nuori, hän kiipeili tulevan puolisonsa kanssa kerrostalojen katoilla, riehui ja rälläsi. Nyt hän on perheenäiti, esikoiskirjailijaja adhd-aikuisten vertaistukiohjaaja. Omasta kokemuksestaan Jäntti tietää, että adhd-oireyhtymä voi tehdä elämästä yhtä hullunmyllyä.
 
Kun Essi Jäntti, 27, oli teini, hänellä oli pinkki irokeesitukka ja niittinahkatakki. Hänen maihinnousukenkiensä rautakärjet oli maalattu kullanvärisiksi.
 
Jäntti näytti siltä, mitä olikin: teinikapinalliselta. Hän karkaili kotoa, joi, riehui, näpisteli ja tappeli. 
 
Kerran Jäntti sai koulussa tyttösakilta selkäänsä. Vuorotellen jokainen löi häntä ja sylki hänen päälleen. Hänen kasvonsa muuttuivat mustelmista sinisiksi.
 
Sen jälkeen Jäntti jätti koulun viikkokausiksi. Palattuaan hän pinnaili ja keksi tekosyitä ollakseen poissa tunneilta.
 
Jäntin levotonta käytöstä yritettiin hillitä hyvällä ja pahalla. Häntä kuljetettiin psykologisissa tutkimuksissa, vietiin lastenkotiin opettelemaan sääntöjen kunnioittamista ja pantiin putkaan rauhoittumaan. Turhaan.
 
Hän oli kova luu. Mikään ei tehonnut tyttöön, jolla oli hurja luonto ja hakaneulat korvissa.
 
Ei edes rakkaus.
 
18-vuotiaana tyttö tapasi kaltaisensa, toisen kapinallisen.
 
Poikaystävä oli Jänttiä neljätoista vuotta vanhempi, mutta ikäero ei haitannut heitä. He olivat näyttävä, menevä nuoripari, ja heillä oli yhdessä hauskaa.
 
He kiipeilivät kerrostalojen katoilla, valvoivat öitä, seikkailivat ja riitelivät. Heidän juhlansa olivat kosteita ja yhteenottonsa tavanomaista äänekkäämpiä.
 
Erimielisyyksistä huolimatta he viihtyivät toistensa seurassa. He saivat toisensa nauramaan, vaikka aina siihen ei olisi ollut aihetta. Kerran heidän hiljentämiseensä tarvittiin poliisivoimia.
 
– Aluksi suhteemme oli tosi räiskyvä. Putkaankin jouduimme yhdessä, Jäntti muistelee.
 
Sivulliset olisivat tuskin uskoneet, että vielä jonain päivänä he rauhoittuisivat, ostaisivat talon hiljaista maalaiskylää muistuttavasta kaupunginosasta ja saisivat kaksi lasta.
 
Mikään ei viitannut siihen, että niin kävisi. Silti niin kävi.
 
Essi Jäntillä on lämmin hymy ja tuuhea, lanteita hipova metsänneitotukka. Hän puhuu rauhallisella äänellä ja nauraa iloisesti riipaiseville muistoilleen. Päällepäin ei näe, että nuorella perheenäidillä on neuropsykiatrinen tarkkaavaisuushäiriö, adhd.
 
Adhd-oireyhtymä diagnosoitiin, kun Jäntti oli 19-vuotias. Lääkäri määräsi hänet siitä paikasta sairauslomalle ja määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle.
 
Diagnoosi oli Jäntille suuri helpotus. Spontaani, äkkipikainen käytös oli saanut syyn ja selityksen.
 
– Se todisti, etten ole mikään kauhea ihminen. Pystyin ymmärtämään itseäni, ja läheiseni ymmärsivät minua.
 
Jäntti tajusi, miten julma ja armoton oli itseään kohtaan ollut.
 
– En ole koskaan hävennyt adhd:ta, mutta inhosin ja häpesin itseäni ja sitä, millainen olin ollut. Jälkeenpäin ajateltuna häpeäni oli ihan järjetöntä.
 
Adhd-diagnoosi ei tullut Jäntille yllätyksenä. Hän oli ymmärtänyt itsekin, että jokin oli pielessä.
 
– Huomasin, että olen erilainen kuin muut. 
 
Adhd-epäilyiden takia Jäntti suostui 15-vuotiaana tutkimuksiin, vaikka kammosi niitä. Lopulta tutkimukset, jotka tuntuivat hänestä nöyryyttäviltä ja leimaavilta, jätettiin kesken.
 
– Ajattelin, etten halua olla vammainen enkä sairas.
 
Epäonnistumisen, häpeän ja vihan tunteitaan hän purki terapiassa kolme vuotta.
 
– Terapialla oli iso merkitys. Siellä opetettiin hyväksymään asiat ja hoitamaan ahdistuneisuuden oireita itse, jos niitä tulee.
 
Jäntin huono kuva itsestään oli lapsuuden peruja. Pienestä pitäen hän kuuli olevansa hankala, ylivilli tenava, joka ansaitsee rangaistuksen kolttosistaan.
 
Päiväkodin hoitotäti oli nimittänyt häntä vastarannan kiiskeksi.
 
– Päiväkodissa istuin usein nurkassa jäähyllä ja suutani pestiin saippualla.
 
Mikään ilkimys pikku-Essi ei ollut. Hän järjesti hautajaisia leppäkertuille, ja hänellä oli kavereita. Heidän kanssaan hän keksi aina jännittävää tekemistä. Riehakkaissa leikeissä murtui kylkiluita ja nilkkoja.
 
Lopulta vanhemmat kielsivät lapsiaan leikkimästä hänen kanssaan.
 
Alakoulussa tilanne karkasi käsistä.
 
Luokassa toistui usein sama näytelmä. Jäntti kiemurteli pulpetissaan, sätki jaloillaan tai supatti vieressä istuvalle. Hän ei lopettanut, vaikka opettaja kielsi.
 
– En pystynyt keskittymään istumaan paikallani neljäkymmentäviisi minuuttia. Liikuin ja napsuttelin tavaroitani, että pysyin virkeänä. Kun yritin olla paikoillani, nukahtelin.
 
Useimmiten lopputuloksena oli näytelmän antikliimaksi:
 
– Minut talutettiin ulos luokasta, koska häiritsin opetusta. Taisin olla aika rasittava oppilas.
 
Kerran hänet pantiin istumaan luokan peränurkkaan, naama seinäänpäin.
 
Jäntti ei ollut tahallaan paha. Hän yritti tehdä asiat oikein, mutta epäonnistui siinä usein surkeasti, koska unohteli tehtäviään.
 
Kerran hän muisti vain hieman ennen oppitunnin alkua, ettei ollut päällystänyt oppikirjojaan, vaikka opettaja oli käskenyt. Hän keksi loistoidean: vessapaperi!
 
Tunnilla hän esitteli opettajalle ylpeänä vessapaperilla päällystämänsä kirjan. Opettaja raivostui, ja talutti tytön ulos luokasta.
 
Jäntti ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin.
 
Adhd:n oireita ei voi hallita tahdonvoimalla. Tyypilliset oireet, kuten tarkkaavaisuuden puute, ylivilkkaus ja impulsiivisuus, johtuvat aivojen neurologisesta poikkeavuudesta.
 
Adhd-oireisen maailma voi muistuttaa aistiärsykkeiden ja informaatiotulvan kuormittamaa, hallitsematonta vuoristorataa.
 
– Pahimmillaan adhd tuntuu siltä, niin kuin päässä olisi samaan aikaan auki sata tv- ja radiokanavaa. Pään sisällä on kaaos.
 
Jäntin oireita pahentaa hänen erityispiirteensä, aistiyliherkkyys.
 
– Pahin ongelmani on herkkä kuuloni. Kuulen äänet, esimerkiksi seinäkellon lyönnit, luonnottoman kovina.
 
Yläkerrasta kantautuvat askeleet kuulostavat hänen korvissaan siltä kuin koko talo tärähtelisi.
 
Lääkehoidon aloittaminen mullisti Jäntin elämän. Stimulanttilääkityksen vaikutus tuntui melkein heti.
 
– Huomasin muutoksen, kun laitoin vessassa ripsiväriä silmiini. Pystyin meikkaamaan kerralla molemmat silmät. Ennen saatoin lähteä kesken kaiken verhoja silittämään, Jäntti nauraa.
 
Lääkitys vei terän myös tunnekuohuilta, jotka olivat tehneet hänen elämästään tempoilevaa.
 
– Yksi isoimmista ongelmistani ennen lääkityksen saamista oli se, että hermostuin hyvin herkästi. Heittelin tavaroita. Kun sain lapsia, en tietenkään voinut enää riehua. Lääkitys auttaa tosi paljon.
 
Uusi maailma tuntui Jäntistä ihmeelliseltä. Ensi kertaa hän tunsi olevansa normaali. Enää pyykit eivät unohtuneet pesukoneeseen homehtumaan eivätkä vaatteet saunaan palamaan.
 
Jäntti huomauttaa, ettei pitkävaikutteinen Concerta-lääkitys tehoa kellon ympäri. Tuttu levottomuus voi vyöryä päälle, kun lääkkeen vaikutus loppuu.
 
Jäntin kotitalon eteisessä on rivi pieniä saappaita. Hänen tyttärensä, Milla, 7, on koulussa ja poikansa, Miska, 6, päiväkodissa.
 
Lasten isä, Jäntin puoliso ja nuoruusvuosien poikaystävä Juha-Matti Jäntti on vielä töissä.
 
He palaavat kotiin ihan pian.
 
Jäntti varoittaa lapsistaan. Heidän riehakkaista leikeistään kuuluu paljon ääntä, ja he saavat talon hetkessä mullin mallin. 
 
Miskalla on adhd ja hänen sisarellaan sen tyyppioireita. Myös heidän isällään on adhd.
 
Oireyhtymän periytyminen lapsille ei tullut Jänteille yllätyksenä. Periytymismahdollisuus vanhemmilta lapselle on jopa noin kahdeksankymmentä prosenttia.
 
Jäntti epäilee perineensä oireyhtymän omilta vanhemmiltaan.
 
Jäntin puolison adhd-diagnoosi varmistui vasta 36-vuotiaana.
 
Mies hakeutui tutkimuksiin, mutta terveydenhuollossa hänen oireisiinsa, ylivilkkauteen ja levottomuuteen, ei suhtauduttu vakavasti. Häntä pompoteltiin tutkimuksesta toiseen.
 
Vaasanseudun adhd-yhdistyksen puheenjohtajana toimiva, vertaistukiryhmiä ohjaava Jäntti on huomannut, että aikuisen adhd:ta on vaikea havaita. Se voi jäädä pitkiksi ajoiksi piiloon, tunnistamatta ja hoitamatta.
 
– Terveydenhuollossa sitä ei tunnisteta riittävän hyvin, koska se muistuttaa oireiltaan monia muita sairauksia. Syynä voi olla myös se, etteivät kaikki adhd-aikuiset näytä hyperaktiivisilta.
 
Seurauksena on yksilöllisiä murhenäytelmiä, vaikeuksia työelämässä ja sen ulkopuolella.
 
Adhd-perhe ei ole tavallinen perhe. Epätavallisen adhd-perheestä tekee se, ettei elämä aina mene niin kuin Strömsös.
 
Leikkiessään Miska riehuu, kiipeilee, hyppii ja pomppii. Pahoina päivinä poika on törmäillyt päin seiniä, pöytiä ja isoja kiviä. Kerran hämähäkkimiesleikki keittiön jakkaroilla johti sairaalareissuun ja tikkien ompeluun. Poika oli purrut kieltään.
 
Lapsena Jäntti oli itsekin tapaturma-altis.
 
– Kerran nielaisin naulan. Ajattelin vain maistaa sitä. Äiti järkyttyi ihan hirveästi, ja minut vietiin sairaalaan. Onneksi naula tuli luonnollista tietä pois.
 
Äiti näkee lapsissaan itseään. Jos muovidinosaurusten järjestely hyllyihin kiinnostaa heitä, he jumittuvat puuhaan tuntikausiksi. Niin hänkin jumiintui.
 
– Meikkasin kulmakarvojani neljä tuntia päivässä. Yhtä monta tuntia etsin kaupasta mustaa collegeasua.
 
Vanhempien kärsivällisyys on ollut koetuksella, mutta he ymmärtävät lapsiaan, koska tietävät miltä adhd tuntuu. Tukea he ovat saaneet perheneuvolasta, toimintaterapeuteilta ja lastenlääkäreiltä.
 
Kuntouduttuaan Jäntti sai otteen elämästään. Hän kirjoitti ylioppilaaksi ja kouluttautui ratkaisukeskeiseksi neuropsykiatriseksi adhd-valmentajaksi. Hiljattain hän julkaisi esikoiskirjansa, 
Täyttä elämää adhd:n kanssa (Karisto, 2016). Se on kokoelma adhd-suomalaisten elämäntarinoita.
 
– On tärkeää levittää tietoa, koska moni häpeää sairauttaan. Jotkut pelkäävät vertaistukiryhmiin tulemista, koska joku voi nähdä.
 
Jäntillä on myös suunnitelmia.
 
– Mielessäni pyörii toinenkin kirjaidea, ja opiskelen psykologiaa. Tavoitteeni on valmistua neuropsykologiksi. Silloin pystyn auttamaan muita.
 
Talon alakerrasta kantautuu ylös keittiöön pienten askelten töminää ja naurunkiljahduksia. Ensin nurkan takaa pelmahtavat lapset, sitten mies. Juha-Matti Jäntillä on tatuointeja ja leveä hymy.
 
Essi Jäntti nostaa paidanhihaansa. Piilossa hihan alla on pieni, tatuoitu lisko.
 
– Teini-iän juttuja, hän nauraa.
 
Tänään kaikki on ihan hyvin.