Kanta-Häme

Liian levoton lopettamaan

Vuonna 1974 Turun etsiväpalvelun pihaan ajaa iso amerikanrauta. Pentti Lintusta jännittää. Uimarinkadulla sijaitsevaan vaatimattomaan toimistoon astuu sisään arvovaltainen mies, laivanvarustaja, jolla on ongelma. Tai oikeastaan hän haluaa tietää, onko hänen pojallaan ongelma.
 
Miehen poika on merikapteeni, joka matkustaa työnsä puolesta paljon.
 
Nyt laivanvarustajaa vaivaa, mitä pojan vaimo tekee sillä aikaa, kun poika on merillä.
 
Pian tämän jälkeen Lintunen ja hänen etsiväparinsa Matti Linnelä istuvat pienessä Minissä ja tuijottavat yökerho Valenciaa. Lopulta kohde livahtaa yökerhoon sisään.
 
Miehet seuraavat kohdetta baariin, kumpikin vuorollaan. Toinen odottaa autossa siltä varalta, jos seurattava päättää vaihtaa yökerhoa.
 
Tarkoitus on selvittää, mitä nainen puuhaa yökerhossa ja onko tanssin luonne liian intiimiä.
 
Pitkän seurannan päätteeksi kaksikko ei saa näyttöä vaimon uskottomuudesta.
 
– Tuo meidän ensimmäinen keikkamme oli perinteinen kyttäyskeikka, Pentti Lintunen muistelee.
 
Yli 40 vuotta myöhemmin Ruissalossa istuu tyytyväinen mies täpinöissään. Mökkimiljöö, jossa Lintunen viettää kesänsä, uhkuu kaikkea muuta kuin epärehellisyyttä ja petosta.
Mökkejä on vieri vieressä, naapureita tervehditään aina. Merikin on aivan vieressä, totta kai.
 
Ainoa huoli vaikuttaa olevan pihapiirissä haukkuvan koiran öinen ripulikohtaus.
 
Vaikka mökin kuistilla istuu turkulainen yksityisetsivä, ei hän vaikuta Jussi Varekselta, vaan enemmänkin kukkien keskellä istuvalta, höpöttävältä Hemulilta, joka tuputtaa kahvia ja keksejä.
Lintunen on vieläkin innoissaan työstään. Into on tarttuvaa.
 
Aihe kuin aihe, Lintunen veistää siitä monen minuutin esimerkin. Yleensä tarinoita tulee kaksi kerrallaan. Nimet ja vuodet sekoittuvat kuulijan päässä helposti samalla, kun Vantaan vankila vaihtuu Sodankylän-matkaksi.
 
Kun puhe kääntyy etsivien käyttämiin teknisiin laitteisiin, Lintunen päästää korkean hihkaisun.
 
Vieno hymy ja mökin viereiseen metsikköön suuntaava katse kertovat, että miehen päässä liikkuu nyt tuhat hyvää tarinaa, joista hän ei voi kertoa kuin muutaman.
 
– Meillä oli puun kantoon upotettu kamera ja mikrofoni, jonka voi laittaa käsilaukkuun. Oma keksijäkin meillä oli, Seppo Teräluoto. Hän oli käsittämätön ihminen. Seppo kehitteli laitteita jo nuorena, kun muut vielä pelasivat jalkapalloa.
 
Kuistin pöydällä on satojen lehtileikkeiden pino.
 
”Ukkomiesten syrjähypyt yksityisetsivän arkipäivää”, toteaa leikekirjaan liimattu lehtiartikkeli. Otsikko maalaa synkkää ja villiä kuvaa Turusta 1970–80-luvulta, jolloin merimiehet notkuivat kapakoissa.
 
Uskottomuuden kyttäämisen takana oli raha.
 
Puolisot halusivat näyttöä pettämisestä, jotta heidän ei olisi tarvinnut maksaa tasinkoa eli omaisuuserää, jonka tarkoitus on tasapainottaa omaisuuden jakoa erotilanteissa.
 
– Oli se syyllisyysperiaate. Eron sai heti, jos pettämisestä oli näyttöä. Muuten oli kahden vuoden harkinta-aika. Tasingon saattoi menettää, jos oli pettänyt puolisoaan. Tässä oli kyse miljoonista markoista, siksi näyttöä haettiin.
 
Avioliittolaki muuttui vuonna 1987. Tätä ennen Turun etsiväpalvelun työntekijät olivat viikoittain todistajina avioero-oikeudenkäynneissä.
 
– Pariskunta oli saattanut olla naimisissa 30 vuotta, ja sitten oikeudenkäynnissä lähdettiin hakemaan syyllistä. Se oli aika inhottavaa touhua.
 
Voisi väittää, että uskottomuus ja vilppi toivat Lintuselle leivän pöytään. Eikä se ole edes liioittelua.
 
40 vuotta sitten Turku oli Lintusen omien sanojen mukaan tyhjä, millä hän viittaa ammottavaan markkinarakoon etsivätoimistojen saralla.
Tämän lisäksi Lintusella oli tylsää kuukausia ennen laivanvarustajan tapaamista.
 
Turun ilmatorjuntapatteristo ei tarjonnut nuorelle upseerille jännitystä. Eläkeputki ahdisti miehen mieltä.
 
– Olin liian levoton, armeijaura olisi ollut liian helppoa.
 
Pian Uimarinkadulla nökötti Turun ensimmäinen etsivätoimisto.
 
Hommia paiskittiin aluksi kaksi tuntia päivässä. Lintunen säntäsi kasarmilta toimistolle ottamaan tehtäviä vastaan. Myöhemmin hän otti virkavapaata.
Vaikka aviorikosten todistelu oli iso osa Lintusen työtä, myymälätarkkailu osoittautui yrityksen syömähampaaksi.
 
Tarkkailu perustui työntekijöiden seurantaan. Isojen kauppojen työntekijöitä valvottiin kameroin, paikan päällä seuraten tai milloin mitenkin.
 
– Vuonna 1977 meidän yhtiömme ansiosta otettiin kiinni yli 1 700 myymälävarasta.
 
Törttöilyt, vilppi ja mokat. Niitä sattuu Lintusen mukaan kaikille. Jos sattuu olemaan väärässä seurassa väärään aikaan, voi tapahtua mitä tahansa kenelle tahansa.
Vuorineuvoksille, kansanedustajille, rikkaille ja köyhille.
 
– Käsitys ihmisyydestä on muuttunut tämän työn kautta. Kaikilla on aivan samanlaisia ongelmia, aivan sama mikä se titteli on. Ihmisillä on samanlainen tuska kukkaron paksuudesta huolimatta. Siinä sitä oppimista olikin.
 
Lintunen sanoo, että on melkein helpompaa kertoa, kenelle hänen yrityksensä ei ole tehnyt töitä.
 
”En olisi ikinä uskonut”, toimeksiantajat usein sanoivat, kun heille selvisi, kuka syyllinen todellisuudessa oli.
 
Taas Lintunen uppoutuu tarinoihinsa, joissa ollaan myymälöissä ja hypermarketeissa. Välillä ison kaupan osastopäällikkö kavaltaa 300 000 markkaa italialaisen miehensä elättämiseen, minuutin kuluttua hämmästellään perhetutun petollisuutta.
 
Juuri petollisuus on osoittanut kulkevansa luottamuksen kanssa. Etsivän työ on todistanut tämän.
 
– Nämä luotettavat henkilöt ovat kummallisia. Ne ovat aina syyllisiä. Toisaalta luottohenkilöillä on parhaat mahdollisuudet tehdä varkauksia ja rikoksia. Se, johon eniten uskoo, pettää. Sen jälkeen jää kauhea häpeä.
 
– Monet ovat myös äärettömän helpottuneita, kun jäävät kiinni. Sen jälkeen ei tarvitse enää valehdella.
 
Kaikki tämä on 40 vuoden aikana vaikuttanut siihen, miten Lintunen suhtautuu ihmisiin työnsä ulkopuolella.
 
Työssään hän ei voi luottaa kehenkään, ei ilman näyttöä.
 
Ratkeamattomat tapaukset jäävät mieleen.
 
Lintunen kaivaa lehtileikkeiden seasta kuvan, jossa nainen on myymässä kukkia Turun torilla.
 
– Tuo hattupäinen tuossa. Sitä ei tähän päivään mennessä ole löytynyt.
 
Hattupäinen nainen oli jättänyt perheensä ja lähtenyt Ruotsiin.
 
Kun perhe sai yhteyden naiseen, paluusta sovittiin. Vastaanottokomitea odotti Turun satamassa toiveikkaana.
 
– Siellä oli perhe sillä tuulella, että nyt nainen saa kuulla kunniansa. Nainen ei ollutkaan laivassa. Tänäkään päivänä ei ole tietoa hänen kohtalostaan.
 
Lintusen äänensävy pysyy iloisena, vaikka hän on joutunut kokemaan työssään vaikeita asioita.
 
Perhettään Lintunen kehuu. Hän on saanut tehdä rakastamaansa työtä rauhassa.
 
Ensimmäinen avioliitto kuitenkin kaatui osaksi työn takia.
 
– Matkapäiviä kertyi parhaimmillaan lähes 200 vuodessa. Kerran olimme lähdössä mökille Kustaviin. Auto oli pakattu, kaikki oli valmiina. Lähdön hetkellä puhelin soi. Minun täytyi lähteä Lappeenrantaan ratsastuskilpailuihin siltä seisomalta. Saimme sieltä kuitenkin hyviä tuloksia.
 
Työ on myös antanut hänelle muutakin kuin seikkailuja.
 
Vuonna 1994 Lintunen sai toimeksiannon. Suuriin velkoihin jäänyt henkilö oli lähtenyt ajamaan päättömästi autolla. Velat olivat jääneet takaajina olleiden sukulaisten niskoille. Häpeä teki karkulaisesta itsetuhoisen.
 
Alkoi takaa-ajo, joka vei Lintusta ympäri Suomea.
 
Takaa-ajettu saatiin kiinni. Samalta reissulta löytyi myös nykyinen vaimo, silloinen työpari Susan Aerts-Lintunen.
 
– Siinä kävi niin, että parina ensimmäisenä yönä otettiin yhden hengen huoneet. Sitten loppumatkasta oltiinkin jo samassa huoneessa.
 
Työstä luopuminen vaikuttaa olevan Lintuselle vaikeaa.
 
Jopa mökillä hänellä on työhuone kaiken varalta. Lintusen mielessä pyörii muistelmien tai oppikirjan kirjoittaminen. 
Mies ei tunnu saavan tarpeekseen etsivämaailmasta.
 
Nyt hän on myynyt firmastaan yli puolet. Kaikesta hän ei ole malttanut luopua, koska ”pojat” eivät ole vielä valmiita hallitsemaan itsekseen. Ainakaan Lintusen omien sanojen mukaan.
 
– Pidän siitä, mitä teen. Olen siinä mielessä hassu.
 
Ville Perttula

Päivän lehti

30.3.2020