Kanta-Häme Hämeenlinna

Maailmasta ei ollut löytyä paikkaa itsetuhoiselle hämeenlinnalaisnuorelle: "Ainoa toiveeni oli kuolla"

Itsemurhaa yrittänyt Johanna sai elämästä kiinni nuorisokodissa. Tunteitaan hän purki päiväkirjaan ja abstraktiin maalaustaiteeseen.
Hämeenlinnalainen Johanna sai uuden startin elämälleen nuorisokodissa. Sitä ennen hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Kuva: Toni Rasinkangas
Hämeenlinnalainen Johanna sai uuden startin elämälleen nuorisokodissa. Sitä ennen hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Kuva: Toni Rasinkangas

Ei virtaa mikään, kaikki jähmettyy. Ei veden kalvo heijasta kuin pimeää.

Itsemurhayritys oli vedenjakaja hämeenlinnalaisen Johannan elämässä. Se johti 14-vuotiaan tytön kolmeksi vuodeksi nuorisokotiin vuonna 2017.

Itsetuhoisen käytöksen takana oli muun muassa koulukiusaamisesta johtuvaa masennusta ja ahdistusta.

– Halusin pahan olon pois aiheuttamalla itselleni fyysistä kipua, viiltelemällä. Sitten yhtenä päivänä kippasin kurkusta alas paketin aika kovia tulehduskipulääkkeitä, nyt 18-vuotias Johanna kertoo.

Ja hahmo, joka rantaa kulkee yksin kylmissään. Yksin kulkee, yksin sinne jää.

Tuohon aikaan Johannan koki, että hänen elämässään ei ole toivoa, vaan pelkkää varjoa.

– Ainoa toiveeni oli kuolla. Tuntui, että minulla ei ole paikkaa tässä maailmassa.

Paikka Pollentien nuorisokodissa oli uusi, turvallinen alku.

Alku oli hankala vieraassa ympäristössä

Sopeutuminen uuteen ympäristöön ei käynyt kuitenkaan kädenkäänteessä. Se olisi ollut liian helppoa.

Johanna kertoo olleensa epäluuloinen ja vihainen ympärillään olevia ihmisiä kohtaan. Tuli huudettua ja raivottua.

– Se oli osittain huomionhakua. Huomiota en ollut saanut kotona, kun vanhempani olivat koko ajan töissä. Olin vihainen ja sulkeutunut.

Hän myös karkasi pari kertaa nuorisokodista, irrotti akun kännykästään ja piiloutui kaatosateeseen.

– Yritin karkuun omia ajatuksiani.

Koulunumerot laskivat ja hän vaihtoi koulua kolme kertaa laitosaikanaan.

– Alku oli hankala vieraassa ympäristössä, toin mukanani nuoren ihmisen kapinahenkeä. Sitten aloin jutella muille ja pitää ihmisiä tärkeinä.

Johanna ei voi alleviivata liikaa, kuinka tärkeää on, että hän alkoi tuntea itsensä merkitykselliseksi.

– Nuorisokodin ohjaajat auttoivat, kuuntelivat ja olivat läsnä. Alkoi tuntua, että toivoa on vielä. Se on tärkeä kokemus kertoa, sillä kovin usein nuorisokodit esitellään elokuvissa ja mediassa negatiivisessa valossa.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen.

Johanna purkaa ja heijastaa tunteitaan abstraktein maalauksin. Kuva: Toni Rasinkangas

Riiviöstä tuli terapiakaveri

Suurta apua Johanna kertoo saaneensa myös päiväkirjan kirjoittamisesta ja maalaamisesta.

Levottomat abstraktit maalaukset alkoivat saada hiljalleen rinnalleen kuulasta tasapainoa. Värit voimistuivat, mutta eivät enää olleet kaoottisia.

– Sain purettua niihin tunteitani ja fiiliksiäni. Kävimme niitä läpi yhdessä omaohjaajani kanssa. Olen hänen kanssaan yhteydessä säännöllisesti.

Nuorisokodin itsenäistymisasunnon kautta Johanna pääsi muuttamaan omilleen vuokra-asuntoon Hämeenlinnaan.

Kämppiksenään hänellä on Riiviöksi nimeämänsä vuoden ikäinen kissa.

– Riiviö on terapiakaverini, jonka kautta olen oppinut ottamaan vastuuta. Olen hyvissä väleissä myös vanhempieni kanssa, ammattiin opiskeleva Johanna kertoo.

Vaan mitä tahto on, mitä toivomukset? Vai salaisuusko, taikuus, laittaa sinut liikkumaan?

– Elämästä nauttiminen ei tunnu enää niin vaivalloiselta. Tiedän, että huonoja päiviä tulee välillä. Saan toivoa ajatuksesta, että parantuminen on elämän mittainen matka.

Johanna on säästänyt nuorisokodissa tekemänsä työt. Niistä näkee, miten alun kaoottisuus on tehnyt tilaa tasapainolle. Kuva: Toni Rasinkangas

Johanna haluaa tsempata nuoria, jotka ovat sukeltaneet vastaavissa mustissa vesissä kuin hän.

– Ota apua vastaan. Usko, että kaikki menee hyvin. Elä omaa elämääsi, niin muutkin tekevät. HäSa

Johannan nimi on muutettu hänen yksityisyytensä suojaamiseksi. Kursiivit lainaukset ovat CMX:n kappaleesta Kain.

Muistutus. Kuva: Toni Rasinkangas

Päivän lehti

5.8.2020