Kanta-Häme

Maljani teille, esi-isät

Karhun kansa sai virallisen aseman uskonnollisten yhdyskuntien joukossa joulukuussa. Pieni, sympaattisenkuuloinen porukka herätti kiinnostusta, joskin nettikeskusteluissa velloi myös vääriä luuloja suomenuskoisen yhteisön tarkoitusperistä.
 
Satu Kiiski, Tiina Malinen ja Niklas Hirvelä Tampereelta liittyivät Karhun kansaan heti sen perustamisen jälkeen kolmisen vuotta sitten. Kiiski pesi kristillisen lapsikasteensa pois jo ennen yhteisöön liittymistään. Rituaali vaati kaksi kastautumista Katumajärveen.
 
Onko Karhun kansa siis vastalause kristinuskolle?
 
– Ei ole, eikä ylipäätään millekään. Meillä ei ole mitään kristittyjä vastaan, eikä jonkin toisen uskonnon harjoittaminen rinnalla ole este jäsenyydelle, Kiiski sanoo.
 
Niklas Hirvelä oikaisee puolestaan väärän tiedon Kalevalasta yhdyskunnan pyhänä kirjana. Suomenuskon nimi aiheutti jopa epäilyjä Karhun kansan nationalistista aatteista.
 
Oletteko natseja?
 
– Karhun kansa ei liity Suomen valtioon ja politiikkaan millään tavalla; ei kommunismiin sen paremmin kuin kansallismieliseen äärioikeistoonkaan, Tiina Malinen sanoo.
 
Hän on ryhmän ainoa puolueaktivisti ja toimii yksilönvapauksien puolesta liputtavassa Piraattipuolueessa.
 
Karhun kansaan liittyminen ei yllättänyt kolmikon sukulaisia ja ystäviä, koska luontohenkisyys ja vallitsevien arvojen kyseenalaistaminen on näkynyt heissä kaikissa nuoresta pitäen.
 
Pakanaksi tunnustautuminen on tuntunut voimaannuttavalta. Kiiski, Malinen ja Hirvelä tunnistavat nimitykseen liittyvän halventavan sävyn ja tietävät sen jakavan mielipiteitä.
 
Nettikeskusteluissa on viitattu myös pilvipäissään haahuileviin hippeihin. Se naurattaa ryhmää.
 
– Kaikkea muuta. Yleisen moraalikäsityksemme voi tiivistää sanontaan kohtuus kaikessa. Juhlissamme pääasiassa ovat rituaalit, joihin kuuluu esimerkiksi tunteja kestävä sekasaunominen loitsuin pyhitetyssä saunassa. Juhlaruokaa ja -juomaa riittää, mutta emme örvellä, he sanovat.
 
– Tärkeintä on sopuisa yhdessäolo ja laulaminen pikkutunneille asti. Kansan- ja maakuntalauluista aloitetaan ja päädytään vanhoihin, räävittömiin riimeihin.
 
Ilonpidolla ja mekastamisella on myös vissi tarkoitus: Ne karkottavat pahoja henkiä. Lisäksi esimerkiksi kekriä vietettäessä isännän pitää juopua kunnolla, sillä jos hän ei huoju, ei huoju viljakaan seuraavana kesänä.
 
Alkaa kuulostaa aikuisten leikiltä. Karhunkansalaiset vannovat kuitenkin olevansa tosissaan.
Mihin jumaliin he sitten uskovat? Mihin he kuvittelevat päätyvänsä kuolemansa jälkeen?
 
Uskonkappaleiden painottaminen tuntuu karhunkansalaisista vieraalta
 
– Minua ärsyttää se, että hengellisyys ja kristillisyys ymmärretään synonyymeiksi, Malinen sanoo.
Hengellisyys tarkoittaa Karhun kansalle ennen muuta luontoon ja henkiseen perintöön liittyvän pyhyyden kokemista.
 
– Uskontoa enemmän kyse on verenperinnöstä ja sielunmaisemasta, Kiiski tarkentaa.
Hirvelän mielestä voidaan puhua myös maailmankuvasta.
 
– Siitä, miten hahmotamme kaaosta ympärillämme ja luomme siihen järjestystä. Sen takia omien juurien ja vanhojen tapojen kunnioittaminen on meille hyvin tärkeää.
 
Tapoja ovat esimerkiksi juhlakohtaiset ruokailut, loitsut, kokon polttaminen, mäen laskeminen, loimen luominen sekä metsästys- ja kalastustaiat.
 
Jumalat ovat Kiiskelle, Maliselle ja Hirvelälle etäisiä, kosmisia, oman piirinsä kunnioitettavia hallitsijoita. Niistä yksikään ei nouse ylitse muiden.
 
Läheisimmiltä tuntuvat suomalaiset maailmanluojajumalat Väinämöinen, Joukahainen ja Ilmarinen. Niiden lisäksi Karhun kansa tunnustaa myös muita suomalaisjumalia, esimerkiksi Tapiota, Lemminkäistä, Vellamoa ja Päivätärtä.
 
Jumalien lisäksi kunnioitetaan vainajahenkiä, tonttuja ja haltioita.
 
Yhtä tärkeitä kuin jumalat – elleivät jopa tärkeämpiä – ovat yhteiset arvot. Niitä ovat luonto, kohtuus, kunnioitus, rehellisyys, suoraselkäisyys, perinteet, juuret ja vieraanvaraisuus.
Ainakin muuan kosminen Jeesus hymyilisi, jos lukisi tämän listan.
 
Kuolemanjälkeinen elämä ei herätä kolmikossa intohimoja.
 
– Toisin kuin dogmaattisissa (lakihenkisissä) uskonnoissa, me uskomme siihen, että kaikilla on sama kohtalo. Kaikki päätyvät Tuonelaan, joka on kolmikerroksisen maailman alin osuus, Hirvelä selvittää.
 
– Meille on tärkeää, että elämä on hyvää ja sopusointuista tässä ja nyt. Tämä näkyy ”elä ja anna toisten elää” -ajatteluna, Malinen jatkaa.
 
Kuolleiden maailma on suomenuskoisille rinnakkainen todellisuus. Sen raja on ohuimmillaan juhlien ja erityisesti kekrin eli vuoden murtumisen aikaan.
 
Suomalaisissa perimätiedossa kuolemakäsitykseen sekoittuu kaksi ajattelutapaa. Muinaiseen ajatteluun liittyy se, että kuolleen sielu pitää saatella nopeasti pohjoiseen, missä siitä tulee osa kasvotonta kuolleiden väkeä. Väen maailma on eläville vaarallinen.
 
Yliyksilöllinen sielu jää sen sijaan elämään jälkeenjäävissä. Karhun kansa vahvistaa tätä uskoa loitsuamalla ja nimeämällä lapsia edesmenneiden sukulaisten mukaan.
 
Kansa tuntee omakseen myös muinaisuskoa uudempaa perua olevan vainajala-ajattelun. Siinä kuolleet sukulaiset jatkavat elämäänsä Manalassa kuin peilikuvana meidän maailmallemme.
 
Kesken kiehtovien Tuonela-puheiden minusta alkaa tuntua, että karhun henki käy höyryämään ympärillämme osaansa vaatien. Se on ihan tavallista näissä piireissä, missä karhua on tapana kutsua nimeltä paikalle.
 
Kuinka suurta sukulaisuutta ja hengen yhteyttä Kiiski, Malinen ja Hirvelä oikeasti tuntevat ohtoseen, ainoiseen, mesikämmen kaunoiseen?
 
Väkevä kuvitelma metsän kuninkaan läsnäolosta latistuu yhtä nopeasti kuin nousikin. Käy ilmi, ettei Karhun kansa ollut ainoa vaihtoehto yhdyskunnan nimeksi. Nimenä voisi yhtä hyvin olla Ukon väki tai Vesilinnun kansa.
 
Mitä ihmettä?
 
– Karhu valittiin, koska perustamiskokous pidettiin sen kunniaksi vietettävän juhlapäivän aikaan, Malinen selittää.
 
Ei sillä, etteikö karhua tuolloin hihkuttu ja loitsuttu. Sille lausuttiin tervetulaissanat, ja sen henki saatiin näin paikalle vahvistamaan tärkeitä päätöksiä.
 
Karhu on kansalleen joka tapauksessa kaikkein pyhin eläin ja myyttinen, taivaallinen kantavanhempi. Tässä katsannossa me kaikki suomalaiset olemme kirjaimellisesti karhun kansaa.
Oma uskontunnustus oli yksi ehto sille, että yhteisön asema virallistettiin. Karhun kansan uskontunnustus löytyi Suomen Kansan Vanhoista Runoista.
 
Se on julmetun pitkä, kalevalamittainen, maailman syntyä selventävä runo, joka esitetään kaiken huipuksi laulamalla. Kiiski, Malinen ja Hirvelä eivät ole edes aikeissa opetella runoa ulkoa.
 
Runossa Iro-neidon ja puolukan liitto tuottaa kolme poikalasta, suosotka luutii merta ja munat murenevat, mutta karhusta ei puhuta yllättäen sanaakaan.
 
Se tuntuu hivenen kummalliselta. Mitä ajatuksia karhu kansalaisissaan siis herättää?
 
Malinen: – Minulle se on oikeasti myyttinen isovanhempi, mutta mytologian tapahtumat pitää toki ymmärtää symbolisesti.
 
Hirvelä: – Karhun kohtaaminen luonnossa herättäisi syvän kunnioituksen, ihailun ja pyhyyden tunteen.
 
Kiiski: – Minut se täyttäisi alkukantaisella kauhulla. Tiedostan täysin, mikä eläin se on. Kohtaaminen metsässä olisi karhulta vahinko. Hän ei ole tarkoittanut, että niin käy.
 
Hän?
 
Kiiski: – Kyllä se meille on Hän.
Hirvelä: – Jos tappaisimme karhun sukupuuttoon, sahaisimme samalla omaa oksaamme; kulttuuriamme ja perintöämme.
 
Marjaana Karhunkorpi