Kanta-Häme

Matka maan ytimeen

Ihmiset usein kysyvät, milloin se testaaminen oikein alkaa, kun ketään ei näy eivätkä valot vilku, nauraa hissiyhtiö Koneen tuotekehitysyksikön laatujohtaja Antti Hoppania.

Hän kulkee edellä yhtiön Lohjan-testilaboratorion autiota käytävää. Tytyrin kalkkikivikaivoksen yhteyteen rakennetussa kompleksissa on maailman pisin hissientestauskuilu. 330 metriä suoraan maan alle.

Sinne Hoppania nyt johdattaa, mutta kuten hän juuri totesi, mitään erityistä ei näy. Puitteet ovat kuin missä tahansa toimistorakennuksessa: vaaleita portaikkoja, harmaaseinäisiä käytäviä ja kokoushuoneita.

Ensimmäinen vastaan tuleva hissikin on tavallinen perushissi, jolla pääsee alempaan kerrokseen. Muista toimistoista Koneen toimitilat erottaa se, että vierailijoille puetaan tässä vaiheessa turvakengät, tikkitakki ja suojakypärä.

Alakerrassa on konehuone. Täältä koehissit hujeltavat syvyyksiin. Maan alle ajetaan sekä niin sanotulla double deck -hissillä eli kaksikerroksisella korilla että yhtiön tuoreella ylpeydellä, hiilikuituköysihissillä.

Kone julkisti viime vuonna suuren keksintönsä, korkeisiin rakennuksiin tarkoitetun hiilikuituköysiteknologian Ultraropen. Kypsyttelyn tuloksena Koneella on hallussaan tekniikka, jonka avulla tulevaisuudessa voidaan ajaa yhdellä ja samalla hissillä jopa kilometri.

Teräsköysihissillä ei voida. Painoa yksinkertaisesti on liikaa.

– Fysiikan lait tulevat vastaan vanhassa tekniikassa. 500–600 metrissä sillä siirretään jo liian suuria massoja, koska köydet painavat niin paljon. Siinä vain nostellaan tyhmää rautaa ylös alas, Hoppania intoutuu.

– Yli 600 metrin matkoilla ei ole kannattanut viedä porukkaa ylös asti yhdellä hissillä. Hiilikuituköydet ovat myös vähemmän herkkiä talon liikahduksille.

Etenkin Aasiassa kaupungit kasvavat kohisten kohti pilviä. Samaan ”megatrendiin” kuuluu ihmisten muuttaminen kaupunkeihin.

– Aasiassa on isot markkinat, Hoppania toteaa.

Koneen Ultrarope on jo käytössä esimerkiksi Singaporeen rakennetussa, 207 metriä korkeassa Marina Bay Sands -hotellikompleksissa. Kesäkuun alussa Kone voitti itselleen myös Kingdom Towerin Saudi-Arabiassa.

Sitten menoksi. Kummankin hissin päällä maan kamaralla on koneistomöykky, jonka kautta köydet juoksevat. Vaikka ”double deckissä on enemmän softaa kuin jumbojetissä”, koneisto vie tilaa vain pienen vaatehuoneen verran.

Tytyrissä sukelletaan kirjaimellisesti kiven sisään ja järven alle.

Testikuilun syvyys, 330 metriä, vastaa reipasta kahta Tampereen Näsinneulaa tai matkaa katutasolta New Yorkin Empire State Buildingin näköalatasanteelle.

Kaksikerroshissiin mahtuisi ahtamalla jopa 50 ihmistä, mutta tilasta huolimatta ajatus maan sisään sukeltamisesta tuntuu hieman epämiellyttävältä. Kuinka kauan pohjalle oikein mahdetaan rytkyttää?

Viisi ihmistä astuu hissiin: Hoppania, Eveliina Linderborg Koneen viestinnästä, toimittaja, kuvaaja ja senior reliability specialist eli testausasiantuntija Jarmo Reijonen.

Koneen kotikieli on englanti. Hoppania ja Linderborg joutuvat välillä tosissaan miettimään hissisanaston suomenkielisiä vastineita.

– Tämän ei pitäisi tuntua miltään, sanoo Hoppania, kun hissin ovet sulkeutuvat, ja Reijonen painaa nappia.

Koneen hissit päätyivät kaivoskuiluihin sattumankauppaa.

Yhtiö aloitti pitkänmatkan hissien kehittämisen vuonna 1997 ja suunnitteli testitornin rakentamista. Silloin kuitenkin löytyi Tytyri.

Maanalaisen kuilun edut ovat moninkertaiset verrattuna taivasta raapivaan torniin. Ensinnäkään tornista ei olisi voinut rakentaa yhtä korkeaa kuin kuilu on syvä.

– Suurimman kilpailijamme testitorni on 200-metrinen. Se edustaa aikansa high risea. Kymmenen vuotta sitten sellainen korkeus oli paljon, Hoppania sanoo eikä kätke tyytyväisyyttään.

Monet kilpailijat pääsevät testaamaan hissejään vasta niiden käyttöpaikassa.

Testitornin rakentamatta jättäminen säästi kustannuksia, koska kaivoskuilu oli valmiiksi louhittu. Hoppania vakuuttaa, ettei 300:a metriä syvempää kuilua edes tarvita, vaikka hiilikuituköysihisseillä pääsee pidemmällekin.

– 600 metriä olisi testausmielessä hankala. 300 metrissä saadaan testatuksi kaikki: kiihdytykset, maksiminopeudet ja jarrutukset.

Huminaa. Muutaman kymmenen tasaisen sekunnin kuluttua ovet aukeavat, ja hissikoriin valuu kylmää ilmaa. Tikkitakit tulevat heti tarpeeseen. Ovien vieressä vesi litisee epätasaisia kallioseinämiä pitkin kuilun pohjalle.

Täällä sataa aina.

– Seitsemän astetta kesät talvet, Hoppania kertoo.

– Nämä ovat hyvät testiolosuhteet. Esimerkiksi Aasiassa on kosteaa. Jos hissit toimivat lämpötilanvaihteluissa ja sateessa, ne toimivat muuallakin, hän nauraa.

Pohjapysäkin perällä on ovi, jonka takana kaivoskäytävät jatkuvat kilometrikaupalla. Täältä kallion alta ovat peräisin testihissien lattioiden kalkkipölyviirut.

Hissin pääteasemalle pääsee myös autolla, mutta silloin matkaan kuluu huomattavasti kauemmin. Ajoteitä ja käytäviä on yhteensä 60 kilometriä.

Koneelle sopii mainiosti toimia aktiivisen kaivoksen kainalossa.

– Emme voisi yksin ylläpitää tällaista paikkaa. Meillä on Nordkalkin kanssa toimiva symbioosi, Antti Hoppania kuvaa.

Hissit ovat oikeastaan enemmän kaikenlaisia muita asioita kuin köyttä ja koria. Kun kuuntelee Antti Hoppaniaa, käsittää nopeasti, että oleellisinta on tunne.

Siihen liittyvät muun muassa sellaiset asiat kuin odotteluaika ja jopa hissin nappuloiden muoto.

Tytyrissä puhutaan testaamisen sijasta todentamisesta. Hissien suhauttaminen kuilua ylös ja alas on vain yksi osa aina jatkuvaa tuotekehitystä.

– Näemme, ettemme myy vain liikkuvia laatikoita ja liukuportaita. Tehtävämme on auttaa ihmisiä saamaan hyvä kokemus liikkumisesta, hän innostuu.

Ennen kaikkea haetaan turvallisuudentunnetta. Rajat menevät siinä, missä tuntuu hyvältä olla kyydissä.

Nykyiset testihissit on otettu käyttöön tämän vuoden tammikuussa. Nyt on hyvä hetki vaihtaa hissiä. Ajetaan takaisin maan pinnan tuntumaan ja sukelletaan uudelle testiajolle, tällä kertaa nopealla hiilikuituköysihissillä.

Sen huippunopeus on yli 10 metriä sekunnissa eli se kulkee kuusi kertaa nopeammin kuin tavallinen asuintalohissi.

– Tunnistitko kiihdytyksen? Tuntuiko korvissa niin kuin lentokoneessa? Hoppania tiedustelee kuilun pohjalla.

En tuntenut, ja tuntui. Kyyti on tasaista, vaikka matka hujahtaa nopeasti. Vauhdista kertoo vain paine korvissa. Kun hissistä paluumatkalla noustaan välitasanteelle katsomaan ohiajoa, vauhti muuttuu näkyväksi.

Hissikori jyrisee ohi niin nopeasti, että kun sen tulon tajuaa, se on jo mennyt. Toiseen suuntaan humahtaa 14 000 kilon vastapaino.

Testikuilun ideana on kokeilla sitä sun tätä, kuten ”stressata” laitteita äärioloissa, lisätä ja vähentää painoja ja ajattaa niitä ilman taukoja pitkiä aikoja.

– Haluamme tietää, käyttäytyykö hissi suunnitellulla tavalla myös oloissa, jollaisiin sen ei pitäisi koskaan joutua, Hoppania kertoo.

Silloin kyydissä ei kuitenkaan ole ketään.

On oikeastaan sitä parempi, mitä vähemmän hissin käyttäjä ajattelee hissiä sitä käyttäessään. Hissialalla kaikki mahdollinen pyritään ajattelemaan käyttäjän puolesta.

Tytyrin hiilikuituköysitestihissi on pienehkö, mutta hissikammoinenkaan vieras ei joudu hengittämään paperipussiin.

Kun virittäytyy tarkkailemaan, huomaa, millaisin keinoin testihissikin luo illuusiota suuremmasta tilasta ja siitä, että ollaan jossain muualla kuin metallikorissa kuilussa kallion sisällä.

Korin sisäseinät ovat hillityn heijastavapintaiset, ja niitä peittävät tv-ruutu ja matkailumainosta muistuttava kuva Singaporen Marina Bay Sands -tornista. Valaistus imitoi päivänvaloa.

Skandinaavin näkemys mukavasta hissistä on aivan toinen kuin vaikkapa aasialaisen. Näitäkin asioita Kone tutkii.

– Esimerkiksi Kiinassa väreillä on suuri merkitys.

Testihissin painikkeet ovat pyöreät. Sekään ei ole sattuma. Eikä valaistus, ovien sulkeutumisnopeus, seinän väri – kultaisiakin on toimitettu – tai ilmastoinnin voimakkuus.

– Intiassa halutaan, että ilmastointi tuntuu. Suomessa ei. Hissi peilaa myös paikkaa, johon se tulee. Entisöidyssä wieniläishotellissa ei voi olla uutta harmaata hissiä.

Hoppanian mukaan odotusaikojakin pyritään säätelemään. Mitä vähemmän seisoskelua, sitä parempi.

– Viiden ja kahden minuutin välillä on iso ero.

Kaivoksessa on Nordkalkin ja Koneen lisäksi kolmaskin toimija, Lohjan kaupunki. Se ylläpitää Tytyrin kaivosmuseota, jossa vierailee vuosittain noin 20 000 ihmistä. Museo toimii noin sata metriä maan alla.

Museossa tapaa yllättäen tuttuja. Hämeenlinnan alueelta voi poistua, mutta kaupungin kasvatteja tulee vastaan jopa kallion sisällä Lohjalla.

Koneen testialueen kiviseinän takana toimivaan kaivosmuseoon kuuluu maanalainen louhos. Siellä pyöritetään valoshow’ta, joka tuo esiin kuilun muotoja ja ammottavia syvyyksiä ja leveyksiä.

Kulkuvalot sammutetaan, ja hetken on niin pimeää kuin kallion sisällä vain voi olla. Sitten nousevat valot. Ja ääni. Musiikissa on jotain kovin tuttua.

Hämeenlinnan pojan Jean Sibeliuksen Karelia-sarjahan täällä louhoksen jyhkeydessä soi. (HäSa)