Kanta-Häme

Melominen on koko kropan ja pään treeni

Kylmä vastatuuli puhaltaa kasvoilleni Varikonniemen rannassa. Pilvet enteilevät sadetta, kun kuljen mela olalla kohti kajakkia numero 86. Olen tullut Vanajaveden Vesikoiden iltamelontaan kokeilemaan kajakin hallintaa ensimmäistä kertaa.

Minulle on kerrottu, että lajin aloittaminen on helppoa. Perustekniikan oppii helposti, eikä kovin rautaista pohjakuntoa tarvitse. Ainoana vaatimuksena on se, että osaa uida.

Minua on kuitenkin neuvottu jättämään tallelokeroon kaikki tavarat, joita en uidessa tarvitse. Kajakin kaatuminen ei ole harvinaista.

Muutama päivä sitten satoi rakeita, ja tänään on tullut kaatamalla vettä. Mitä lähemmäksi vettä menen, sitä kovemmaksi vastatuuli yltyy. Ei helpoin keli aloittelijalle, mutta melomista on hyvä harjoitella myös tuulisessa säässä.

– Aallokko voi tulla ihan pyytämättä. Kun tuuli yllättää, täytyy osata toimia, Vanajaveden vesikoiden puheenjohtaja Matti Adler sanoo.

Näyttää uhkaavasti siltä, että ensimmäisestä melontakokeilustani on tulossa venäläinen uimakoulu.

Koko keho töihin

Adler antaa minulle pikaisen perehdytyksen melontatekniikkaan ennen H-hetkeä.

– Tärkeintä on kuitenkin ottaa mukaan maltti ja järki, Adler tiivistää.

Jännityksen ja odotuksen sekaisin tuntein astun laiturille kajakkiani kohti. Keltainen menopelini on Adlerin mukaan sen verran vakaa, ettei sen pitäisi kovin helposti kaatua.

Hän kuitenkin muistuttaa, että todennäköisimmin veden kanssa joutuu kosketuksiin, kun kajakkiin nousee tai kun sieltä lähtee pois.

Sydämeni hakkaa, kun istun laiturin reunalle. Seuraavaksi on vuorossa ratkaiseva askel, joka voi suistaa minut jorpakkoon. Adler pitää kajakista kiinni ja minä tempaisen itseni vauhdikkaasti laiturin laidan yli kohti kajakkia. Suljen silmäni ja toivon, että päädyn kajakkiin ilman kosketusta veteen.

Kun seuraavan kerran avaan silmäni, istun turvallisesti kajakissa. Pahin on ilmeisesti ohi.

Kaatuminen on normaalia

Kun olen päässyt pois laiturin luota, viereeni meloo leppoisasti Leo Numminen. Hän lupaa avustaa minua.

– Minulla on pelastustaidot hallussa. Siksi minut laitettiin tähän hommaan, Numminen sanoo.

En ole varma, vitsaileeko hän vai ei.

Ensimmäiseksi Numminen huomauttaa, että käytän meloessani vain käsiäni. Oikeanlaisessa tekniikassa koko lantion täytyy kiertää ja kehon kaikki lihakset ovat käytössä. Neuvosta viisastuneena käännän kaikin voimin koko kehoni melan mukana. Kajakki keinahtaa asteen verran liikaa. Sydämeni tykyttää ja hengitykseni salpautuu.

– Hui, huudan, niin että koko Vanajavesi raikaa.

Matkaa on taitettu vain muutama kymmenen metriä. Tähänkö taipaleeni nyt päättyy? Kuin ihmeen kaupalla saan kanootin juuri ja juuri pysymään pystyssä. Ilmeisesti lantiota ei ihan näin paljon tarvitse kääntää.

– Se oli lähellä, Numminen naurahtaa.

Toisaalta vaikka kajakki olisikin kaatunut, ei minulla olisi ollut hätää. Päälläni on melontaliivit ja ympärillä auttavia käsiä. Nummisen mukaan lähes jokaisella alkeiskurssilla joku kaataa kajakkinsa.

Melonnan suosio kasvaa

Jäämme jo heti alussa Nummisen kanssa ryhmästä jälkeen.

Pienen taistelun ja monen hikisen minuutin jälkeen saavumme Varikonniemeltä Rautatiesillan alle.

Kilometrejä on takana noin puolitoista, kun kylmä vastatuuli tyyntyy ja aurinko pilkottaa pilvien lomasta. Tekniikka ei takertele enää niin pahasti, joten voin keskittyä eteenpäinmenoon ja maisemien katseluun.

Samalla huomaan, kuinka erilaiselta Hämeenlinna näyttää järveltä käsin. Puut tuntuvat korkeammilta, ja luonto on veden päällä aidommin läsnä. Kun katsoo kauniita maisemia kaikessa hiljaisuudessa, ei melonnan suosio ihmetytä.

Vanajaveden Vesikoissa on tällä hetkellä noin 500 jäsentä, ja jäsenmäärä kasvaa koko ajan. Kesän alkeiskurssit ovat jo melkein täynnä, vain muutamia hajapaikkoja on enää jäljellä.

– Melonnan kannalta Hämeenlinna on upea. Esimerkiksi tämä Varikonniemi on melkein keskellä kaupunkia, mutta silti saamme olla täällä omassa rauhassa. Melonta tekee hyvää sekä ylä- että alapäälle, Adler kertoo.

Kipinä syttyi kajakissa

Kun lopulta rantaudumme takaisin Varinkonniemen rantaan, olen melonut yhteensä viisi kilometriä, kokeneimmat harrastajat melovat iltamelonnoissa samassa ajassa noin 10 kilometriä. Olen kuitenkin varma, että todellisia kilometrejä tuli loppujen lopuksi enemmän, sillä kajakkini liukui vedessä siksakkia.

Vaikka ensimmäisellä melontareissulla kaikki ei mennyt ihan nappiin, melonnan jälkeinen euforian tunne jatkuu vielä pitkälle iltaan.

Seuraavana päivänä ilmoittaudun melontakurssille. (HäSa)