Kanta-Häme

Mestarin etäopetuksessa

Dekkarin kirjoittaminen on hauskempaa, kun sen osaa. Näin sanoo kirjailija Tapani Bagge, ja hän osaa. Hän neuvoo kädestä pitäen muitakin tuoreessa opaskirjassaan Se murhaa joka osaa – dekkarin tekemisen taito.

Tässä ovat nyt sitten kynä, paperi ja Baggen opas. Nyt ne pitää vain näppärästi yhdistää kirjoittamalla kirjan oppien mukaan oma rikostarina. Mestari on jopa luvannut arvioida kokeen tuloksen.

Oppaan alussa hän neuvoo: Kirjailija on harakka, joka kerää kaikkea käyttökelpoista tai kiiltävää. Kun varastaa, kannattaa varastaa parhailta.

Ideoista ei voi väittää olevan pulaa. Niitä lojuu lehtien otsikoissa ja pyörii jaloissa kaduilla. Oma tehtävä on kiinnostua ja valita. Konkareilta voi ottaa oppia.

Ensin on vastattava kysymykseen ”miksi”. No. Olen osin dekkarien kasvattama, kuten Baggekin kirjassaan kertoo olevansa. Arvoitus ja jännitys kiehtovat.

Olen lapsesta asti miettinyt, että olisi kiva kokeilla. Kerran ystäväni kanssa aloitimmekin. Koetimme muuttaa erään dekkarileikkimme tarinaksi ja aloitimme ensimmäisestä luvusta ja kansipahveista.

Vain kaksi ensimmäistä sivua valmistuivat.

Ennen kuin itse tarinan rakentamiseen päästään, on laukattava valintojen esterata. Romaani vai novelli? Mikä tyylilaji? Millainen päähenkilö?

Koska rikos ja tämä artikkeli rikoksenteosta pitäisi edes osittain saada valmiiksi työajalla, novelli on ainoa vaihtoehto.

Hyvin suunniteltu on sujuvammin kirjoitettu. Tähän ei päde niin sanottu perse edellä puuhun -metodi, jossa saadaan kuumottava ajatus, lähdetään kirjoittamaan ja sitten vasta ihmetellään, mistä mahtaa olla kysymys.

Dekkari vaatii kuria. Selväksi tulee, ettei luvassa ole helppo kyyti, mutta opas kannustaa ja piiskaa.

Kirja tarjoilee usean dekkarikonkarin teesit, myös Baggen omat. Ne kannattaa lukea, sillä niiden avulla voi jo etukäteen vältellä esimerkiksi liian monimutkaista loppuratkaisua tai muuta jaarittelua.

Pelkkä rikosjuonikaan ei riitä, vaan muutakin ”hengenruokaa” tarvitaan.

Bagge neuvoo auliisti muun muassa lajityypin ja päähenkilön valinnassa ja antaa osioiden lopussa konkreettisia tehtäviä.

Halutaanko veijaritarina? Luodaanko uusi salapoliisi? Vakoilua? Dekkari, jossa jaetaan ruokaohjeita? Kauhua? Vai sekoitus – joka ei ennen ollut ”sallittu”, mutta nykyään toimii hyvin.

Pitäisikö koerikoksessa mennä siitä, missä aita on matalin? Miten olisi reportterin näkökulma? Maaperä toimituksessa on kaikin tavoin hedelmällistä.

Vaarana tosin on, että tuttuus muuttuu apuvälineestä pomoksi, ja paperilla seikkailee kohta Tuulia Ryynänen, jonka nenä haistaa käryä kaupungin kulttuuripolitiikassa ja joka noin muuten on velho musiikkitietämyksessä.

Hmm. Ehkä ei.

Jätän myös tällä erää sikseen juttukeikkojen mehevimmät kokemukset.

Päätöksiä, päätöksiä. Ihailen Agatha Christien tapaa punoa juoni ja Raymond Chandlerin varjoisaa kerrontaa. Ei kuitenkaan ole syytä haukata liian isoa palaa.

Haluan päähenkilön, joka toimii itse eikä haahuile reunamilla eikä ole liian sidoksissa realismiin.

Vastaus taitaa olla yksityisetsivä. Yksinkertaisuuden vuoksi sijoitan hänet itselleni tuttuun ympäristöön. Minäkertoja kaventaa näkökulma-alaa, joten pannaan tilaukseen yksi sellainenkin.

Luen mielelläni eksentrisistä pöhköistä, mutten luultavasti jaksaisi kannatella vaikka Nero Wolfen kaltaista jyrää – jossa sitä paitsi ärsyttää se, että hänen periaatteistaan tehdään kauhea numero, ja sitten niitä rikotaan kaiken aikaa.

Sue Graftonin Kinsey Millhone sen sijaan egoilee vähemmän. Haluan omalleni vähän vähemmän itsevarmuutta.

Tämähän alkaa hahmottua.

Sitten tarina. Novelliin riittäisi murhaa vähäisempikin rikos, mutta kun kerran aletaan, niin tehdään selvää jälkeä.

Enää puuttuu itse kirjoittaminen. Baggen opas ei jätä yöhön yksin, vaan antaa myös rakennepiirustukset alkuiskusta loppukevennykseen. Hän esittelee sekä ”sankarin matkan” sekä itse hahmottelemansa kolmen jakson mallin, jonka kohdat löytyvät monista kuuluisista dekkareista.

Tarinan voisi rakentaa toisinkin, mutta aloitteleva rikoksentekijä ei pane kaavaa pahakseen. Bagge muistuttaa, että aikaa ja viitseliäisyyttä vaativat sekä ajatustyö että itse kirjoittaminen.

Kirjoittaminen on istumista, sen tietää toimittajakin, ja senkin, että inspiraatiota on turha odotella.

Fiktiossa voi jumin tullen onneksi tehdä asioita, joita lehtitekstissä ei koskaan pääse tekemään, kuten panna jonkun tulemaan ovesta sisään ase kädessä.

Tässä tapauksessa ei ole aikaa muhitella viikkotolkulla, joten opasguru Bagge saa eteensä tarinan luurangon, jossa on paikoin kehittynyttä lihaa, mutta osin pelkkiä suuntaviivoja.

Silti kokeilu on kiehtova. Valmis raami auttaa päättämään, miten omat luomukset käyttäytyvät kaavan luomissa rajoissa. Tarina myös etenee, koska kaavan jokainen osa liikauttaa tapahtumia.

Vaikka on suhteellisen helppoa keksiä aihio, yksityiskohdat tuottavat päänvaivaa. Deadline ja raami auttavat saamaan aikaan edes jotain. Välillä tuskastuttaa, enimmäkseen on hauskaa.

Parhaita ovat hetket, joina jotkin asiat tuntuvat hakeutuvan itse luontaisille paikoilleen. Idea voi tulla vaikka kesken työpäivän. Alitajunta siellä urakoi rikoksen poluilla.

Mestari saa sähköpostissa yhteensä seitsemän liuskaa, joihin sisältyvät alku ja loppu – sekä häpeällinen keskikohdan luuranko, jossa mahdollisia tapahtumia on luonnosteltu Baggen oman tarinakaavan muotoon. Tuloksesta puhutaan kahvin äärellä.

– Ei tämä hirveä kärsimys ollut, Bagge tiivistää kohtaamisensa Hämeen Sanomien koenovellin kanssa.

– Alku on suorastaan hyvä. Asiaan mennään nopeasti, ja päänhenkilö tulee esitellyksi. Alussa ei ole kauheasti moitteen sijaa.

Sanottakoon, että alku, toisin kuin muu osa, on kirjoitettu kahdesti sen jälkeen, kun pelkkään kehittelyyn oli mennyt kolme sivua. Baggen teeseissä sanotaan hyvin selvästi: ”Aloita keskeltä toimintaa”. Palastelin kehittelyn ja aloitin siitä, että yksityisetsivän ovikello soi.

Sitten puhutaan keskikohdasta. Jota ei siis ole. Bagge etsii tapaa muotoilla sanottavansa rohkaisevasti.

– Juoni välillä… pätkii. Siinä on vielä pikkuisen kehittämisen varaa. Loppukevennyksessä taas on aika paljon tavaraa. Tämä on kuitenkin novelli, hän toruu.

– Mutta on tässä potentiaalia, hän sanoo.

Opas siis toimii hyvin. Jos tämä olisi Koekaniini-sarjan juttu, opas saisi täydet porkkanat. 

Kirja
Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa. Dekkarin tekemisen taito. Docendo 2016. 211 s.

Päivän lehti

25.1.2020