Kanta-Häme

Miia-Leena Tiili on arjen karheuden ystävä

Peilikuvani-sarjassa tutustutaan ihmisiin.

Miia-Leena Tiili:

”Oma peilikuvani ei aina ole niin huoliteltu kuin haluaisin. Elän ruuhkavuosia ja oma suhteeni peilikuvaani on lempeä ja aika yhdentekevä. Peili ei ole minulle tärkeä väline. 

Sisäistä kuvaani en edes ajattele, vaan toimin enemmän työn ja tekemisen kautta. 

Väitöskirjassani olen käyttänyt nimenomaan peilaamisen metaforaa kuvatessani kentällä mukana olevan tutkijan ja tutkittavien vuorovaikutusta. Miten peilikuva toimii vertauskuvana ja mitä siitä saa irti? En ajattele peilikuvaa itseni näkyvänä kuvana, vaan mietin, miten peilaaminen voi olla ihmisten välistä. Olemme olemassa ja tiedämme yhdessä ja suhteessa toisiimme.

Olen työskennellyt pitkään naisena miehisissä työympäristöissä. Se on ollut minulle merihistorian ja merivartiokulttuurin tutkijana itsestään selvää. 

Olen pienikokoinen, maanvärinen ja vaaraton. Koen itseni naiseksi, mutta sukupuoli ei ole ollut minulle iso juttu. Isäsuhteeni on ollut hyvin läheinen. Isä oli aina läsnä ja saatavilla. Olen kokenut, että ympärilläni olevat miehet suhtautuvat minuun täyspäisenä vertaisena. Olen pääsääntöisesti tullut kohdelluksi asiallisesti ja uteliaisuudella.

Parhaassa tapauksessa ihmistä kohdellaan sen mukaan, miten hän itse on. Kun antaa toisille arvon, tilan ja äänen, saa sen myös itse. Tämä ei tietenkään aina päde, ja silloin tarvitaan rohkeutta ja ripaus röyhkeyttä.

Minulla on myönteinen kuva suomalaisista miehistä. Välillä ihmettelen kuiluja, joita tieten tahtoen kaivetaan sukupuolten välille. Se on turhaa ja ahdistavaa. 

Minulle ihminen on aina ihmisen peili. Tutkimusta tehdessäni innostuin fenomenologisesta filosofiasta ja Maurice Merleau-Pontyn ajatuksista. Hän puhuu siitä, miten kenenkään näkökulma ei ole täydellinen, vaan tarvitsemme toistemme näkökulmia peilaamaan kokonaisuutta. 

Tämä aika korostaa yksilön peilikuvaa. Itselleni tärkeää on kuitenkin dialogi ja yhteys ihmisten välillä. Ei pitäisi juuttua tuijottamaan itseään, vaan miettiä, miten me yksilöinä voisimme olla muille ihmisille läsnä, kuulla ja kantaa vastuuta. 

Pidän myös kuvista, joissa on säröjä. Olen arjen karheuden ystävä ja katson mieluummin kuvia, jotka eivät ole täydellisiä. 

Johtajana toivon olevani oikeudenmukainen, kylmäpäinen ja kuunteleva. Sitoudun asioihin ja ihmisiin, ja olen niille ja heille lojaali. Sisukkuuteni ei ole kuitenkaan kaikissa asioissa hyvä puoli. Joskus kiven voi myös kiertää, mutta onneksi työkokemus auttaa siinä, että on helpompi löytää erilaisia vaihtoehtoja. 

Olen joutunut pohtimaan sitä, mitä minä voin ja saan sanoa tutkijana ja siviilinaisena tutkittavistani, esimerkiksi merivartiomiehistä. 

Museo ja tutkimus peilaavat yhteiskuntaa. Siihen liittyy suuri vastuu, millaisen peilikuvan haluaa heijastaa. Siinä ei ole kyse vaihtoehtoisista totuuksista vaan täydentävästä tiedosta. 

Pidän Museo Militarian päänäyttelystä, sillä se on moniääninen. Minusta on tärkeää tuoda ylätason ohella näkyviin myös yksilöiden toimijuutta ja kokemuksia. 

Ennen tuloani oli jo päätetty, että tänä vuonna Militariassa nostetaan esiin naisten osallisuutta maanpuolustuksessa. Naisten toimijuuden lisäksi esiin voisi tuoda vielä vahvemmin puolustusvoimien sisältä löytyviä moninaisia ääniä ja yhteisvaikutuksia.

Kulttuuri syntyy eri äänistä, ristivedossa. 

Minulle museo ei ole vanhojen tavaroiden varasto vaan asioiden ymmärrettäväksi tekemistä.” 

Haastateltava on Museo Militarian uusi johtaja. Hän asuu perheineen Hämeenlinnassa.