Kanta-Häme

Mitä lapsettomalle voi sanoa?

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta kuvasi kirjaansa varten viittä äidiksi haluavaa naista viiden vuoden ajan. Se näyttää, miltä lapsettomuus todella tuntuu.

Kuulemme uutisia syntyvyyden laskusta, joskus myös kommentteja ronkeleista ja liian pitkään lapsentekoa lykkäävistä naisista sekä kalliista lapsettomuushoidoista.

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta huomasi, että hyvin vähän puhutaan itse lapsettomuudesta. Siitä, miltä se tuntuu. Ranta luki tutkimuksesta, jonka mukaan naisen stressitasot lapsettomuushoidoissa voivat olla yhtä korkeat kuin syöpäsairaalla.

Hän päätti kuvata viittä lapsettomuushoidoissa olevaa naista viiden vuoden ajan. Kaikki tarinat eivät aina pääty onnellisesti, kuten naistenlehtien jutuissa. Aina se lapsi ei tule, ”kun vain lakkaa yrittämästä”. 

Kun lapsettomuushoitoihin lähtee, ei voi tietää, mihin tie johtaa – ja matkaan mahtuu valtava määrä erilaisia tunteita. Näistä tunteista syntyi valokuvateos Odotus (Musta taide 2017). 

Ranta oli itse kokenut pienen palan lapsettomuutta ennen kirjaprojektia. Hän sai huomata, ettei raskaus tullutkaan silloin, kun itse halusi. Moni asia, kuten opinnot ja työ, olivat siihen asti olleet suunniteltavissa. Illuusio elämän hallittavuudesta hajosi. Alun perin hän meinasikin kuvata omaa tietään äidiksi. 

– Parin vuoden yrittäminen ja yksi keskenmeno tuntuivat isoilta vastoinkäymisiltä siihen asti, kunnes tutustuin näihin viiteen naiseen. Ymmärsin oman tilanteeni mittasuhteet. Monia varmasti auttaisi, jos asioista puhuttaisiin avoimemmin, Ranta sanoo.

Esimerkiksi keskenmenot ovat hyvin yleisiä. Jopa joka kolmas nainen kokee keskenmenon.

– Oma kahden vuoden yritykseni voi olla hyvinkin keskimääräinen, mutta kun näistä ei ole tilastoja eikä asiasta puhuta, ihmiset jäävät yksin pahan olonsa kanssa. 

Ranta teki kirjan, jotta se rohkaisisi ihmisiä kertomaan omasta lapsettomuudestaan edes läheisilleen. Kirjan tarinoiden kautta myös läheiset voisivat ymmärtää, miltä lapsettomuus tuntuu.

Valokuvateoksen naiset Ranta löysi lapsettomien yhdistyksen Simpukan kautta lehti-ilmoituksella ja vertaistukiryhmistä. Miehet jäävät teoksessa sivuosaan, vaikka kaikki mukaan suostuneet naiset olivat parisuhteessa. Mies jää lapsettomuushoidoissakin väistämättä hieman sivuun, kun kaikki tapahtuu naisen vartalossa. 

– Toisen tarinan aihe voisivat olla myös lapsettomuudesta kärsivät sinkkumiehet. Heillähän ei ole edes sellaisia mahdollisuuksia kuin sinkkunaisilla, Ranta sanoo.

Ranta toivoo, että Odotuksesta löytyy samaistumispintaa monenlaisille lapsettomille, koska se keskittyy käsittelemään tunteita. Teoksenkin tarinat ovat keskenään erilaisia, mutta tunteissa on hyvin paljon samaa. 

Yksi valokuvateoksen naisista on tamperelainen Noora Friman. Opettaja, joka nyt vuosien epäonnistuneiden hoitojen jälkeen odottaa miehensä kanssa adoptiolasta Etelä-Afrikasta. 

Hän hämmästyi, kuinka hyvän vastaanoton kirja ja siitä kertovat lehtijutut ovat saaneet. Hän on saanut valtavan määrän herkistävää ja myötätuntoista palautetta. 

Jopa hänen veljensä on sanonut vasta nyt kunnolla ymmärtäneensä, mitä siskolle on tapahtunut.

– Olen ollut aina hyvin avoin asiasta, mutta eihän sitä kaikkein suurinta surua näytä ulospäin. Huomaamattaankin tulee tuettua kuulijaa sanomalla, että kyllä tämä tästä, vaikkei niin ajattelisikaan, Friman kertoo.

Hänen mielestään olisi tärkeää, että lapsettomuudesta puhuttaisiin avoimesti. 

– En ole ymmärtänyt myöskään lapsettomien omaa tarvetta salailuun. Asiasta kertominen on hyvä keino ehkäistä myös sammakkoja, Friman sanoo.

Sammakkoja Friman on kuullut avoimuudestaan huolimatta ihan kyllästymiseen asti. Tuorein tapaus sattui aivan äskettäin. Friman oli kommentoinut tutuille, että olipa kiva, kun koulutuspäivä osui perjantaille eikä lauantaille. Ei tarvinnut lauantaina sen takia herätä.

– Yksi keskustelijoista totesi, että hän joutuu heräämään joka tapauksessa ja huikkasi vielä ovesta mennessään, että hankkisi lapsia, niin tietäisi jotain heräämisestä. Jos olisin ehtinyt, olisin vastannut, että mielelläni, mutta pitäisi hankkia ensin munasarjat ja kohtu.

Frimanilta jouduttiin lopulta leikkaamaan endometrioosin takia kohtu ja munasarjat pois. 

– Minusta on muutenkin ihmeellistä, että pienten lasten vanhemmilla on jokin yksinoikeus väsymykseen. Ikään kuin muut eivät voisi tietää, mitä se on. Endometrioosini kanssa olen valvonut monet yöt ja vetänyt päälle työpäivän kolmiolääkkeissä. 

Odotus-kirjan tiimoilta Frimanin Toiveissa-blogiin tulleessa kommentissa kehotettiin tulemaan pois sieltä kuplasta, jos lapsettomuus tuntuu noin isolta asialta. Ihmisillä kun on isompiakin ongelmia. 

– Se on kauhean kiinnostavaa, miten tällaisia surulupia jaetaan. Kenellä on oikeus surra ja mitä? Valitettavasti myös lapsettomien kesken jaetaan surulupia: kauanko pitää olla yrittänyt, että voi kärsiä lapsettomuudesta? 

Friman on silti ymmärtäväinen. Hän uskoo, että suru on tehnyt kommentoijista katkeria. 

– Suru ei jalosta ihmistä. Se käpristää katseen omaan napaan ja tekee ihmisestä itsekkään oman surunsa kanssa. Tärkein tehtävä onkin päästä siitä yli.

Joskus kuulee myös sanottavan, ettei lapsettomalta ole sentään kukaan kuollut. Friman on toista mieltä. 

– Lapsi on hyvin vahvasti mielikuvissa, kun lasta alkaa näissä kaikissa hoidoissa yrittää. Se lapsi menetetään. Siinä mielessä se on kuolema.

Usein kuulee sanottavan myös, että ei elämässä vain aina saa kaikkea. Totta, mutta lapsen saantia ei voi verrata vaikkapa omakotitaloon tai työpaikkaan. 

– Se halu lapsen saamiseen tulee niin paljon syvemmältä. Jo pieni lapsi leikkii kotileikkejä. Lapselle on aivan itsestään selvää, että perheessä on lapsia, koska hän on itse lapsi. Vanhemman rooliin valmentaudutaan heti, kun synnytään. Osa kadottaa halun tulla vanhemmaksi ja osalla se säilyy.

Frimania on usein kehuttu vahvaksi, mutta hän ei itse ymmärrä sitä. Hän kysyy, kuinka hajalla pitäisi olla, ettei enää sanottaisi vahvaksi. 

– Olen seissyt rautatieasemalla mahdollisimman kaukana raiteesta, koska minua pelotti, että hyppään junan alle. Se ahdistus oli niin kova, että olisin tehnyt mitä vain, että se loppuisi. Kyllähän se on jo jotain muuta kuin vahvuutta, Friman sanoo ja pyyhkii silmiin nousseita kyyneleitä.

Niin ne kyyneleet. Ne pelottavat kyyneleet, joita on saanut pidätellä aina hoitojen aikana niin itsensä kuin muiden takia. 

– Joskus olisin halunnut kunnolla itkeä jonkun seurassa, kun yksin itkeminen on niin lohdutonta. En koskaan tehnyt sitä. Pelkäsin, että se itku tulisi niin voimalla, että se säikäyttäisi. 

Miten läheiset sitten voivat auttaa? Neuvot greippimehuista ja kuperkeikoista yhdynnän jälkeen voi unohtaa. Näkökulmia voi antaa, mutta jokaisen on tehtävä omat oivalluksensa elämästä ihan itse.

– Ystäväni ovat olleet harvinaisen hyviä kuuntelijoita. He ovat osanneet kysyä oikealla hetkellä ja olla kyselemättä toisella. 

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta pohti koko projektinsa oikeutusta, kun hän tuli sen aikana raskaaksi. Kuinka hän voisi tunkeutua pyöristyvän mahansa kanssa näiden naisten elämään? 

Noora Friman myöntää, että kyllä jokainen lähellä syntynyt vauva on riipaissut, mutta ei niin, etteikö osaisi olla iloinen toisten puolesta. 

– Raisan raskaudessa hämmästelin lähinnä sitä, että ai, ihmiset saavat toisiakin lapsia, Friman kertoo.

Yksi lapsi oli kasvanut omassa päässä jo niin valtavaksi ihmeeksi. 

Paras vinkki lienee, ettei oleta mitään. Kutsuu lapsettoman niihin paikkoihin, mihin kutsuisi muutenkin. Asiasta saa kysyä, mutta pitää antaa tilaa vastata tai olla vastaamatta. 

Hyvään alkuun pääsee myös lukemalla Odotuksen. Sille kannattaa kuitenkin varata rauhallinen paikka. Kuivin silmin siitä ei selviä. 

– Sitä minä jo työkaverille varoittelin. Kannattaa lukea vasta kotona, Friman naurahtaa.