Kanta-Häme

”Mitään vaaraa ei ole olemassa”, vakuutti sisäministeri vielä 12 päivää Tshernobylin räjähdyksen jälkeen

Jos ydinreaktori posahtaisi ensi viikolla reilun tuhannen kilometrin päässä Suomen rajasta ja tuulet kuljettaisivat radioaktiivisen pilven ilmatilaamme, viranomaiset tiedottaisivat tilanteesta oikopäätä.

Tätä korostavat sisäministeriön pelastusosaston valmiusjohtaja Janne Koivukoski ja Säteilyturvakeskuksen (Stuk) viestintäpäällikkö Kaisa Raitio.

– Hetkeäkään ei odotettaisi. Valmiustoiminta käynnistyisi 15–30 minuutissa, ja heti kerrottaisiin kaikki se, mitä tiedetään. Arvojamme ovat muun muassa rohkeus ja avoimuus, Raitio painottaa.

– Mitään esteitä tai pidäkkeitä tiedottamiselle ei ole. Ei todellakaan ole, kun on kyse säteilysuojelullisista asioista.

Viestinnän lähtökohta on läpinäkyvyys. Netistä löytyvät muun muassa sisäministeriössä vastikään valmistunut tuhti säteilytilanneohje sekä ulkoisen säteilyn 255 mittauspisteen ajantasaiset tiedot.

Onnettomuuksien kansainvälinen tiedonvaihtosopimus solmittiin jo vuonna 1986.

Kotoinen käytännön esimerkki on Stukin naapuriin lopulta paikantunut cesium-havainto maaliskuun alusta. Havainnosta kerrottiin heti.

– Tapauksesta tehtiin mediassa huumoriakin, mutta ei se haitannut. Toimimme avoimesti niin kuin piti, Raitio tuumaa.

Toisen tositilanteen aiheutti Vihtavuoren savuava räjähdekontti heinäkuussa 2013. Koivukosken mukaan sisäministeriö sai tapauksen tiedottamisesta vähän risuja.

– Sanottiin, että tulimme ulos liian rajusti. Jos siellä olisi todella jysähtänyt, moitetta olisi tullut liiasta varovaisuudesta.

Kun Tshernobylin ydinvoimalassa jysähti 30 vuotta sitten, kaikki oli toisin. Tiedottaminen oli niin tahmeaa, sekavaa, vaikeaa ja poliittisesti suomettunutta, että se sai myyttisen epäonnistumisen maineen. Kompurointia lisäsi meneillään ollut virkamieslakko.

Janne Koivukoski oli tuolloin 28-vuotias suunnittelijan viransijainen sisäministeriön pelastusosastolla. Hänen mukaansa tiedonkulkua leimasi koko yhteiskunnan läpäissyt itsesensuuri.

– Se koski myös tiedotusvälineitä. Lisäksi viranomaiset ja media tavallaan kilpailivat siitä, kumpi ehtii ensin. Se oli ihan nurinkurista, Koivukoski huomauttaa.

Kaisa Raitio oli vuonna 1986 vasta nelivuotias. Viestinnän ammattilaiselle tapaus on kuitenkin tullut tutuksi.

– En usko, että tietoa tahallaan pimitettiin, mutta silloin viranomaiset halusivat olla asioista varmoja ja kertoa koko paketin vasta sitten. Toisaalta silloin ei ymmärretty, että tuollaista voi edes tapahtua.

Ei uskottu ydinlaitosonnettomuuden laskeuman voivan tulla Suomeen niin kaukaa.

Myös terminologia aiheutti päänvaivaa. Kun meillä esimerkiksi puhuttiin sieverteistä, Neuvostoliitossa käytettiin röntgeneitä.

Koivukoski muistuttaa, että varautumissuunnitelmia tehtiin jo 1970-luvulla. Three Mile Islandin eli Yhdysvaltojen Harrisburgin onnettomuus poiki sitten maaliskuussa 1979 myös käytännön viestintäkokemuksia.

– Silloin havaittiin, miten tuollainen kriisi vaikuttaa esimerkiksi lähiympäristön asukkaiden mielialoihin, Koivukoski sanoo.

– Tshernobyl muutti lopulta koko asetelman. Ydinvoimaonnettomuuden todettiin voivan koetella puolta maailmaa monella tavalla. Sillä on muun muassa terveydellisiä, taloudellisia ja psykologisia vaikutuksia.

Kaisa Raition mukaan kriisitiedottamisessa on alettu viime vuosina korostaa nimenomaan psykologiaa: miten viestitetään niin, että otetaan huomioon ihmisten tunteet ja mielialat. Tshernobylin aikaan sisällöissä painottuivat ainoastaan tiede ja tekniikka.

– Vuoden 2004 tsunami oli sitten toinen käänteentekevä opetus. Viestinnän on oltava sillä tavalla ajan hermolla, että tiedetään, miten tieto leviää. Tätä ei valtion hallinnossa tsunamin aikaan kunnolla sisäistetty, Raitio toteaa.

– Nyt olemme panneet Stukissa paljon painoa sille, miten esimerkiksi sosiaalinen media ja journalismi ovat muuttuneet.

Raition mielestä journalismi on rankassa muutoksessa.

– Enää en rohkene ajatella, että Suomessa olisi esimerkiksi säteilyyn erikoistuneita journalisteja, sellaisia luottotoimittajia, jotka osaavat oitis arvottaa asiat oikein. Siksi viestit pitää formuloida tarkasti.

Niiden pitää olla muodossa, jonka kuka tahansa ymmärtää yksiselitteisesti.

 

Päivän lehti

20.1.2020