Kanta-Häme

Monen vuosikymmenen hartaasti raapustetut yo-harakanvarpaat pääsivät kirjaan.

Näissä kansanrunoutemme tuotteissa avautuu eteemme uusi maailma, kansanhengen äärettömät alat. Tosiaankin hämmästyttävä on tuo tunne-elämän rikkaus, värien vaihtelevaisuus ja mielikuvituksen lento, joka meitä näissä maailmoissa kohtaa.

Jos runoilija Eino Leinon vuoden 1895 ylioppilasaine Suomalainen kansanrunous arvioitaisiin nyt, se saisi edelleen laudaturin, arvioi hämeenlinnalainen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Liisa Virtanen.

– Kieliasu on vanhahtava, eikä sellaista sanajärjestyksiä kukaan enää käytä. Hän osoittaa kuitenkin poikkeuksellista analyysitaitoa kansanrunousaiheesta, hän sanoo.

 

Eino Leino on yksi suomalaisista ylioppilaista, joiden äidinkielen ylioppilasaine on mukana Liisa Virtasen, Anne Helttusen, Sari Hyytiäisen ja Ulla Koivukankaan toimittamassa teoksessa Nuoruuden ääni – ylioppilasaineiden valioita (SKS 2018).

Tänä keväänä äidinkielen esseekoe kirjoitettiin viimeistä kertaa käsin paperille. Syksyllä koe muuttuu digitaaliseksi. Samalla näillä näkymin loppuu aineiden julkaiseminen. Tähän asti niitä on koottu niin Valioaineita– ja Ylioppilastekstejä-kokoelmiin kuin Suomen Kuvalehteenkin.

– Sähköisten tekstien saaminen myöhempään käyttöön on yhä auki. Ylioppilastutkintolautakunnan (YTL) kanta on ollut se, ettei tekstejä saisi enää käyttää, Liisa Virtanen sanoo.

Uusi teos kunnioittaa pitkää historiaa. Lisäksi se on ensimmäinen aineita kokoava kirja, jossa kerrotaan kirjoittajien nimet. Aiemmin aineet on julkaistu nimettöminä.

– Alun perin kerrottiin, onko kirjoittaja poika vai tyttö, mutta tasa-arvosyistä sekin jätettiin pois. Valioaineet olivat laudaturin tekstejä, mutta myöhemmin mukana on ollut kaikentasoisia tekstejä.

 

Aika moni sukupolvi tunsi ja tuntee vain yhden Kiven: sen pyhän ja loukkaamattoman isänmaan äidinkasvojen vaalijan. Meillä on mahdollisuus oppia tuntemaan monisärmäinen kirjailija ja me käytämme tilaisuutta hyväksi.

Touko Siltala: Kansalliskirjailijasta on hyvää vauhtia tulossa kansankirjailija (1975)

 

Salapoliisityötä oli enemmän kuin toimittajat etukäteen osasivat kuvitella. YTL ei säilytä aineita kovin kauan, joten monet tekstit ovat kadonneet.

– Lautakunnan ohjeiden mukaan aineita ei saa laittaa kopiokoneeseen, jotta ne eivät rypisty tai repeydy. Siksi yksittäisillä opettajilla ei niitä juuri ole, Virtanen kertoo.

Hän asetti paljon toivoa Hämeenlinnan Lyseon kirjastoon, josta arveli Leinon ja runoilija Viljo Kajavan aineiden löytyvän. Suomenkielisen kulttuurin kehdossa ei kuitenkaan ollut edes hyllyä, josta lähteä etsimään. Virtaselle selvisi myöhemmin, että osa lyseon aineistosta on varastossa Lammilla.

Leinon aine paikantui myöhemmin muualta, Kajavan ei lainkaan.

Lopulta paljon kiinnostavia laudaturin aineita löytyi Suomen Kuvalehden arkistoista. Seuraavaksi metsästettiin yhteystietoja.

– Osa ei halunnut antaa vanhaa tekstiään julkaistavaksi, mutta osa totesi, että nuoruuden ihanteellisuuskin on osa omaa historiaa.

 

Arja Tiaisen runossa ironia on piilotettu niin hyvin, ettei lukija voi olla ihan varma edes sen olemassaolosta. Jokin runon sävyssä saa kuitenkin epäilemään kirjoittajan vakavuutta.

Emmi Itäranta: Yhteisymmärryksen sietämätön vaikeus (1995)

 

Nuoruuden ääni -teoksessa ovat mukana muun muassa Paavo Haavikon, Kari Rydmanin, Kaarina Helakisan, Juha Itkosen, Emmi Itärannan ja Sofi Oksasen tekstit.

Vanhin aine on Eino Leinon ja tuorein Vikke Elfvingin Taidemusiikki matkatoverina vuodelta 2016. Elfving nousi otsikoihin kirjoitettuaan 12 laudaturia.

Kirja on katsaus paitsi kirjoittajien ajatuksiin, myös kokeen kehittymiseen. Eri aikoina ”hyvä kirjoittaminen” näyttää erilaiselta.

– Abiturientti on aina aikansa kasvatti. Ihanteellisuus on eri aikoina erilaista, ja nuoret ovat huolissaan eri asioista, Liisa Virtanen sanoo.

Sisällöllisesti aineissa on vuosien mittaan siirrytty yhteisöstä yksilöön ja tyylillisesti meistä minään.

– Esimerkiksi Eino Leino käytti me-muotoa, ja vielä 1950-luvulla se oli käytössä aktiivisesti. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä vähemmän sitä esiintyy.

 

Ensimmäisinä elinvuosinani älyni oli tosiaankin vähäinen. Maailman kuohunta oli vain kärpästen surinaa korvissani ja esti minua keskittymästä tärkeisiin toimiini. Kuolasin ja kasvatin tukkaani. Kuitenkin pyörin käyttövoimana historian rattaissa, elin ja hengitin jähmettyneessä maailmassa, suometuin vauhdikkaasti kahden blokin loukussa ja olin täydellisesti äitini, Breznevin ja Kekkosen armoilla.

Juha Itkonen: Olen elänyt historiallisia päiviä (1994)

 

Kokoelma on ikkuna siihen, miten eri tavalla voi kirjoittaa hyvin. Esimerkiksi Perttu Lepän Elmer Diktoniukseen viittaava teksti on hyvin lyhyt ja rikkoo kielioppisääntöjä – mutta taitavasti.

Elokuvaohjaaja Leppää vaivasi koulussa kirjoituskammo, joten hän oli saamassa äidinkielestä nelosen. Ylioppilasaine Kosonen ja Leppä, Suomen tasavallan kansalaisia (1992) lähti lubenturina, mutta palasi laudaturina. Sensorit pitivät Lepän ilmaisua vahvana huolimatta siitä, että tekstissä oli paljon kirjoitusvirheitä.

Tulevaisuudessa myös omien kokemusten analysoiminen jää historiaan. Uudistuksen jälkeen kaikki käyttävät määrättyjä aineistoja.

– Tietynlainen spontaanius jää pois.

 

Ei kirjailija voi olla lammaslauman kaitsija tai siveyden portinvartija. Vastuu jää lopultakin kirjailijan ja lukevan yleisön henkisyyden varaan ja vivahde-erojen vaistoamiseen lain kirjaimeen tuijottamisen sijasta.

Kaarina Helakisa: Kirjailija ja hänen vastuunsa (1965)

 

Hyväkään yo-aine ei välttämättä ole kirjoittajansa parasta tekstiä. Kypsyyden näytteeseen on ladattu paljon. Virtasen mukaan monet pelaavat varman päälle ja pakkaavat tekstiin kaiken oppimansa.

– Ihanteellisuus tekee teksteistä tietyllä tavalla pateettisia, mutta myös raikkaita ja ihania, Virtanen hymyilee.

– Juuri se on syy, miksi ryhdyin äidinkielen opeksi, vaikka minusta piti tulla ranskan tai saksan opettaja.

Virtanen pitää kokeen muuttumista digitaaliseksi sekä hyvänä että huonona asiana. Ainakin tulevien kokeiden tuotoksista saa selvää.

– Kun aloittelin opettajana, eräs poika oli aina saanut äidinkielen aineista heikkoja arvosanoja. Hänen käsialansa oli niin vaikeaselkoista, etteivät opettajat jaksaneet lukea sitä. Minä olin nuori ja jaksoin. Poika kirjoitti äidinkielestä lopulta magnan.

Sen jälkeen Virtanen on lukenut kaikki risuaidat.

– Kaipaan jo nyt käsialakirjoitusta, niitä harakanvarpaitakin. Koneella kirjoitetussa tekstissä tietty osaa persoonaa jää piiloon.

 

Epäpersoonat, laumaeläimet (32), tyytyvät käymään töissä, kaupassa ja vessassa (34). He juovat kolme kuppia kahvia päivässä, ja kun heidän autonsa hajoaa keski-hajonnan mukaisesti, he vievät sen huoltamosedän hoiviin. Keskiarvoihmiset onnellistuvat nähdessään joka alalla ihmisiä, joilla menee heitä itseään huonommin. Jos he nimittäin saavat flunssan, naapuri tulee kertomaan, että joku hänen ystävänsä tutuista sairastaa syöpää.

Karo Hämäläinen: Arkipäivän todennäköisyyslaskelmia (1995).

 

Nuoruuden ääni on ollut tekeillä pari vuotta. Viimeiset pisteet lyötiin paikoilleen viime syksynä.

Liisa Virtanen on aiemmin ollut tekemässä muun muassa harjoituskokeita ja yo-kokeen apuohjeita opettajille. Hän on osallistunut myös kahden Ylioppilastekstejä-kokoelman tekemiseen.

Virtanen muistaa omasta ylioppilasaineestaan ennen kaikkea opettajan nuhteet. Pienessä helsinkiläiskoulussa oli 24 abiturienttia, ja opettaja lupasi korjata aineet heti ja kertoa jo illalla tulokset.

– Kun soitin, hän aloitti haukkumalla minut pataluhaksi ja kertoi, että olin kirjoittanut väärästä aiheesta. Minun olisi pitänyt kirjoittaa otsikosta Lähetystyötä vai kehitysapua. Enää en muista, mistä kirjoitin, hän nauraa.

– Kun hän oli ryöpyttänyt tarpeekseen, hän tokaisi, että hänen professorimiehensäkin oli lukenut tekstin ja että kyllä se nyt sitten on laudatur! Hän oli erinomainen, ihana opettaja. Itse olen kuitenkin yrittänyt olla huomauttamatta oppilaille aihevalinnoista. HÄSA

 

Lumi on yksi luonnon itsepintaisimmista ihmeistä, mitä ei voi kukistaa. Sen vihollisuus merkitsee jatkuvaa kamppailua, mutta kun iltahämärässä seisoo keskellä lumen peittämää lakeutta ja tuntee sen voiman ja hellyyden, niin tekee mieli nukahtaa ikuisesti hangen syliin. Sitä on lumi.

Jari Järvelä: Ystävä ja vihollinen (1985)

Nuoruuden ääni. Ylioppilasaineiden valioita. Toim. Anne Helttunen, Sari Hyytiäinen, Ulla Koivukangas, Liisa Virtanen. SKS 2018. 167 s. Jutun kursivoidut sitaatit ovat otteita kirjan ylioppilasaineista.