Kanta-Häme

Moottoritie on tuossa

Mitä moottoritiestä tulee mieleen? Eipä paljon mitään. Siinä se menee, harmaa nauha. Rekkojen ja henkilöautojen humahtelua. Raatoja, roskia, liittymiä, opastekylttejä, satunnaisia mainoskylttejä. Hirviaitaa, jarrutusjälkiä, ylinopeutta.
 
Sanalla sanoen: tylsää. Tavallista. Mitä siitä edes voisi tulla mieleen? Sehän… nyt vain on siinä.
 
Helsinki–Tampere-moottoritien Hämeenlinnan ohittava osuus täyttää huomenna maanantaina  50 vuotta. Se avattiin liikenteelle juhlallisin menoin 27.10.1964 kello 15.
 
Maaherra Jorma Tuominen leikkasi poikki tien ylittäneen punavalkoisen nauhan, ja niin liikenne sai alkaa. Ensimmäisessä autossa matkasivat maaherra ja TVH:n eli tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtaja Martti Niskala.
 
 
Vuonna 1964 ei suinkaan päässyt viilettämään yhtä soittoa Helsinkiin tai Tampereelle, vaan tie on valmistunut paloissa.
 
Mutta hyvänen aika, mikä tapaus tämä Hämeenlinnan keskustan ohittavan 6 kilometrin, 339 metrin ja 80 senttimetrin mittaisen pätkän valmistuminen oli!
 
Liikenneturvallisuus ja joustavuus ovat todella vaatineet näkemään tämän päivän totunnaisten rajojen yli kohti tulevaisuuden asettamia vaatimuksia, messusi Hämeen Sanomat etusivullaan päivää avajaisten jälkeen, 28. lokakuuta 1964.
 
”Koulujen ja puistojen Hämeenlinnasta” oli yhdellä nauhanleikkuulla tullut virallisesti ”siltojen ja valtaväylien kaupunki”.
 
– Moottoritie? On siinäkin aihe, sanoo työkseen paljon ajava Metalliliiton sopimusasiantuntija, hollolalainen Kari Hyytiä ja kohottaa kulmiaan, kun häneltä kysyy, mitä ajatuksia baana hänessä herättää.
 
Ei ensin juuri mitään.
 
 
 
Moottoritie on kuitenkin kaikenlaisia asioita. Se on nopeusmittarin neula, autoradio ja rattia naputtava kämmen. Jalka, joka puutuu kaasupolkimella.
 
Moottoritie on tienposkeen pystytettyjä palveluita, jotka ovat auki 24 tuntia vuorokaudessa. Kahvia, pullaa ja polttoainetta.
 
– Tieverkoston kehittyminen on hyvä asia. Valmishan verkko ei nytkään ole. Ihan kaikkea ei vielä voida hoitaa sähköisesti, Hyytiä pohtii.
 
Hämeenlinnan moottoritien paikalla oli ennen suota.
 
Hämeen Sanomat raportoi h-hetkellä suorastaan piinallisen tarkasti, montako siltaa, viemäriputkea ja puista tai teräsbetonista paalua uusi väylä oli vaatinut.
 
Maamassaa oli siirretty yhteensä 1 000 700 kuutiota.
 
 
Muistojakin tie herättää. Linnatuulessa kahvittelee kaksi etunimellään esiintyvää naista ja nimettömänä pysyttelevä mies. Heillä on tiestä tarinoita.
 
– Meille on se vanha kolmostie niin tuttu. Olemme niitä, jotka ovat ajaneet täällä yli 50 vuotta. Vanhalla tiellä oli sellainen sumujen laakso, jossa oli vaikea nähdä tietä. Paransihan tämä iso tie sitä, sanoo Marja-Liisaksi esittäytyvä nainen.
 
Hän kertoo ajaneensa aikoinaan taajaan Riihimäen ja Hämeenlinnan väliä käydessään hoitamassa äitiään Hämeenlinnassa.
 
– Pysähdyin Linnatuulessa, ostin karkkia ja söin kaikki kaksin käsin saman tien parkkipaikalla ja itkin. Olin niin väsynyt.
 
Moottoritie on itsestäänselvyys vain etelässä, muistuttaa seurueen toinen nainen, Sisko. Hän sanoo asuvansa Lapissa.
 
– Lapissa ei ole Kekkosen jälkeen tapahtunut teille mitään. Siellä saa ihan rauhassa olla huonoja teitä. Kyllä korpeaa.
 
 
Moottoritie tarjoilee Suomesta varsin tasaisen ja tylsän kuvan. Harmaa viiru halkoo pelto- ja metsämaisemaa, ja välillä ohi vilahtaa yksinäinen teollisuushalli.
 
Hämeenlinnan kohdalla näkyy sentään pala kaupunkia. Se on harvinaista. Useimmat kaupungit ovat moottoritien näkökulmasta pelkkiä kylttejä.
 
Entä jos moottoritietä ei olisi?
 
Tamperelainen yrittäjä Mirja Halonen ja hänen Helsingissä opiskeleva tyttärensä Emilia Palomaa jäävät hetkeksi sanattomiksi.
 
– Kuinka kauan oikein kestäisikään päästä toistemme luo, Palomaa pohtii.
 
Mirja Halonen ajaa Tampereelta Helsinkiin ja takaisin vähintään kerran viikossa. Hän tekee työtä molemmissa kaupungeissa.
 
– Moottoritie on tosiaan itsestään selvä. Kulmat kohoavat, jos jossain ei ole moottoritietä. (HäSa)