Kanta-Häme

Musiikkia helvetistä

 
Taiteen merkitys korostuu vaikeissa oloissa. Berliiniläinen jazzmuusikko Coco Schumann selvisi musiikin voimalla hengissä kolmen keskitysleirin painajaisista. Nyt hän kertoo tarinansa 91-vuotiaana.
 
Ihmisen mielessä ja menneisyydessä voi kyteä niin synkkiä hiilloksia, että niistä ei voi puhua. Berliiniläinen veteraanijazzmuusikko Coco Schumann, 91, vaikeni pitkään kahdesta nuoruusvuodestaan 1940-luvulla. Hän eli ne Theresienstadtin, Auschwitz-Birkenaun ja Dachaun keskitysleireillä.
 
Schumannin mykisti syyllisyyden tunne siitä, että hän jäi itse henkiin, kun kaverit vierestä marssitettiin kaasukammioon. Hän tiesi, että sanat eivät olisi riittäneet kertomaan. Hän arveli, ettei kukaan kuitenkaan uskoisi.
 
– En uskonut itsekään. Vanhoilla päivilläni olen sentään pystynyt puhumaan tapahtuneesta, mutta konkreettisia kokemuksia en kykene palauttamaan mieleeni. Ne olivat niin järkyttäviä.
 
Puhumisen lisäksi Coco Schumann on kirjoittanut. Hänen elämäkertansa The Ghetto Swinger – A Berlin Jazz-Legend Remembers ilmestyi vastikään englanniksi.
 
Max Christian Graeffin ja Michaela Haasin kanssa koostettu kirja on väkevä ja värikäs kertomus taiteen ja toivon sekä huumorin voimasta oloissa, joissa toivoa ei ole. Auschwitzin kuolemanleirilläkin Schumann sai itselleen ja antoi muille virtaa musiikin avulla.
 
Saksassa Heinz Jakob ”Coco” Schumann on kuuluisuus. Hän on swing-sukupolven legenda, sähkökitaran pioneeri, jonka kansainvälisistä muusikkokumppaneista saa näyttävän listan: 
Louis Armstrong, Dizzy Gillespie, Ella Fitzgerald, Marlene Dietrich, Toots Thielemans ja niin edelleen.
 
Korkeasta iästään ja kehnosta englanninkielen taidostaan johtuen hän vastaa kysymyksiin kirjallisesti amerikkalaisen kustantajansa DoppelHouse Pressin kautta. 
 
– Musiikki pelasti henkeni, hän kiteyttää kirjansa sanoman.
 
Schumann on äitinsä puolelta juutalainen. Ensimmäisen kerran hän havahtui erilaisuuteensa 1930-luvun alussa, kun alakoulun opettaja pyysi oppilaita tuomaan seuraavana päivänä viiden pfenningin kolikon kouluun. Niin teki myös pikku-Heinz.
 
Kolikolla kukin oppilas osti naulan, jonka jokainen vuorollaan vasaroi liitutaulua vasten nostettuun levyyn. Opettaja selitti, että naulakaupalla lapset tukivat uutta uljasta nuorisojärjestöä, Hitler Jugendia. Samalla he liittyivät sen jäseniksi.
 
Kun Heinzin vuoro koitti, opettaja puuttui peliin. Poika oli juutalainen, eikä voinut sen vuoksi kuulua joukkoon. 
 
Se oli järkytys. Se oli järkytys siksikin, että tapahtuneen jälkeen koulukaverit alkoivat ottaa etäisyyttä Heinziin. Muut olivat muita. Hän oli juutalainen.
 
Musiikki kuului pojan elämään jo tuolloin. Hänen enonsa soitti rumpuja huvipuistoyhtyeessä, joka tahditti tansseja Heinzin isoäidin syntymäpäiväjuhlissa vuonna 1928. Siellä alle kouluikäinen poika pääsi ensi kertaa käsiksi erilaisiin soittimiin ja päätti samantien tulla isona muusikoksi.
 
Heinzista tuli Coco, amerikkalaiseen jazziin ja swingiin intohimoisesti hurahtanut kitaristi ja rumpali. Teini-ikäisenä hän komppasi ja sooloili useissa bändeissä Berliinin baareissa ja klubeissa.
 
– Poliisi ratsasi niitä Gestapon kanssa, mutta meillä oli aina joku ovella vahtina, Schumann muistelee.
 
– Hälytyksen tullessa muutimme lennossa tahtia ja saksansimme englanninkieliset sanat. Esimerkiksi natsien propagandaministeriä Joseph Goebbelsia pilkannut Andrew Sistersin Joseph! Joseph! vaihtui tuotapikaa harmittomaan Sie will nicht Blumen und nicht Schokoladen (Hän ei kaipaa kukkia eikä suklaata).
 
Coco Schumann ei ollut juutalaisnuorukaisen arkkityyppi. Hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Hän puhui Berliinin älykkönuorten slangia ja sulautui joukkoon siinä määrin luontevasti, ettei hänen tarvinnut piilotella itseään natsien yltyvältä juutalaisvainolta.
 
Edes sodan syttyminen ja liittoutuneiden aloittamat pommitukset eivät hillinneet nuorten miesten svengiä. Soitto soi savuavassa, tomuavassa ja liekehtivässä kaupungissa kuin viimeistä päivää.
 
– Jatkoimme, vaikka monet ystävistämme kuolivat tai pidätettiin, eikä yötä erottanut päivästä. Ilmahälytysten jälkeen Berliinin ylle lankesi pimeys keskellä päivää.
 
Se meno loppui maaliskuussa 1943. Rikospoliisi vaati 19-vuotiasta Coco Schumannia ilmoittautumaan, koska hän ei ollut käyttänyt keltaista daavidintähteä. Sen sijaan hän oli soittanut kiellettyä musiikkia ja seurustellut arjalaisten naisten sekä toisinajattelijoiden kanssa.
 
Enää nokkela nuori mies ei päässyt pälkähästä puhumalla.
 
Kokoamiskeskuksessa Schumann määrättiin Puolan Auschwitziin lähetettävien joukkoon, josta hän pelastui viime hetkellä. Hänen rintamalla taistellut isänsä kävi anomassa pojalle armoa ja näyttämässä arjalaisia henkilöllisyyspapereitaan SS-Hauptscharführerille, joka lopulta siirrätti pojan Theresienstadtin ryhmään. Se oli ”helpompi” keskitysleiri Tsekin puolella. Cocon juutalaiset isovanhemmat olivat jo siellä.
 
– Theresienstadtissa monet muusikot työskentelivät keittiössä.
 
– Kitaristi Franta Goldschmidtiin tutustuin jo toisena päivänä saapumisestani. Hän kertoi kuuluvansa leirin juutalaisyhtyeeseen The Ghetto Swingersiin, jonka rumpali oli vastikään laitettu Auschwitzin junaan. Siltä istumalta sain pestin kolmannen valtakunnan kuumimpaan jazzbändiin.
 
Theresienstadt  tuli irvokkaalla tavalla kuuluisaksi 1944, kun natsit päästivät Punaisen ristin lähetystön tutustumaan ”juutalaissiirtokuntaan” ja tekivät sen elämänmenosta dokumenttielokuvan. Molemmat olivat makaaberia propagandateatteria.
 
– Ensin leiri puhdistettiin passittamalla noin 7 000 sairasta ja vanhaa vankia Auschwitziin. Sitten väylät pestiin saippualla ja julkisivuikkunoihin ripustettiin verhoja. Sinne ilmestyi jopa keskitysleirin oman leikkivaluutan varassa toiminut pankki.
 
Filmin ja tutustumiskierroksen musiikkiohjelmasta vastasivat leirin satapäinen juutalaiskuoro ja viuluorkesteri sekä tietenkin The Ghetto Swingers.
 
– Meille puettiin smokit päälle, mutta kunnon jalkineita emme saaneet. Niinpä kurjat kenkärisamme peitettiin kukkaruukuilla ja orkesteriständeillä.
 
Julman huvin jälkeen Theresienstadtissa koitti paluu todellisuuteen.
 
Syyskuussa 1944 natsit aloittivat Arbeitseinsatztransporte nach Ostenineli vankien jättikuljetuksen Auschwitz-Birkenaun itäisille kuolemanleireille. Yli 30 000 nääntynyttä vankia, heidän joukossaan 7 000  lasta aloitti synkän junamatkansa.
 
Coco Schumannin vuoro tuli tammikuussa 1945. Auschwitzissakin hän pääsi heti soittohommiin, sillä tulokkaiden tieltä oli juuri surmattu ns. mustalaiskorttelin vangit, joilla oli ollut 30-henkinen orkesteri. Viulisti Otto Sattlerin kanssa hän pääsi jopa valitsemaan instrumenttinsa soitinvarastosta.
 
Hengissä sinnitelläkseen Auschwitzissa piti jollakin tavalla pysyä sekä sadististen SS-upseerien että paatuneista ”perussaksalaisista” ammattirikollisista koostuneiden luottovankien suosiossa. Musiikilla viihdyttäminen oli yksi keino.
 
– Soitimme upseerien hirveissä ryyppyjuhlissa, joissa kaikki kappaletoiveet piti osata toteuttaa heti. Yksikin väärä ilme tai ele olisi johtanut kuolemantuomioon.
 
Toinen tyypillinen soittopaikka oli leirin portti aamuisin. Monet tulijoista ohjattiin tohtori Josef Mengelen määräyksestä suoraan kaasukammioon vievälle väylälle, ja orkesteri säesti heidän synkkää marssiaan. Vartijoiden määräyksestä kappale oli yleensä La Paloma.
 
– Eräänä aamuna Otto Sattler seisoi siinä aidalla ja näki vaimonsa ja viiden lapsensa kävelevän ohitseen, Schumann kertoo.
 
– He katsoivat toisiaan sen aidan läpi viimeistä kertaa.
 
Schumanninkin hengenlähtö oli lähellä. Vielä sodan lopulla hänet kuljetettiin eteläsaksalaiselle Dachau-Kauferingin keskitysleirille, jossa hän sairastui pilkkukuumeeseen ja joutui kuolemanmarssille kohti Innsbruckia. Vapauttajat saapuivat vihdoin amerikkalaisilla tankeilla vappuna 1945.
 
– Yhdestä niistä nousi amerikkalainen pappi, joka alkoi meidät nähtyään itkeä. Sitten hän lausui hiljaisen siunauksen.
 
– Se oli koskettava hetki: protestanttinen pappi siunaamassa juutalaisia.
 
Onko keskitysleirimuusikon elämäkerralla nykyajan lukijalle muuta annettavaa kuin yhden ihmisen tarina? On, paljonkin. Siitä kertoo kohtaus, joka lopulta sai Coco Schumannin kertomaan kokemuksistaan.
 
Lomamatkalla baijerilaisella maaseudulla hän ruokaili ravintolassa, jossa nuorisojoukko nautti olutta. Mitä enemmän he joivat, sitä äänekkäämmin he julistivat, ettei holokaustia koskaan tapahtunut.
 
– Anteeksi, että keskeytän, mutta minä tiedän, hän kävi sanomassa nuorille ennen poistumistaan.
 
– Minä olin siellä.
 
Katso näyte vuoden 1945 saksalaisesta propagandaelokuvasta Theresienstadtin keskitysleiriltä.