Kanta-Häme

Myyrmannin ja Jokelan jälkihoidossa mukana ollut kriisityöntekijä tietää, että pahimmillaan kauhu voi tarttua auttajaan

Leena Packalén on yksi niistä, jotka ovat tarjonneet apua suuronnettomuuksien sattuessa. Packalén tietää, että poikkeuksellisen kriisin jälkeen myös auttajat tarvitsevat apua.

Yli-ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämän vuoksi myös koulutetuista ja kokeneista kriisityöntekijöistä tulee suuronnettomuuksien jälkeen autettavia.

Näin sanoo Leena Packalén, joka on tehnyt kunnallista kriisityötä jo yli kymmenen vuotta. Opetustyön ohella Packalén työskentelee psykoterapeuttina äkillisen kriisin kokeneiden ja traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Lisäksi hän työskentelee työnohjaajana.

Tsunamin jälkeen omaisten epätoivo oli käsin kosketeltavissa

Joulukuussa 2004 puhelimet soivat Vantaan kriisikeskuksessa. Epätietoiset omaiset ruuhkauttivat linjat. Tsunami oli pyyhkäissyt Thaimaan hiekkarantojen yli, tuhansia oli kuollut ja tuhansia oli kadoksissa.

Leena Packalén oli yksi niistä, jotka vastasivat omaisten soittoihin.

Ihmisten epätoivo ja avuttomuus olivat käsin kosketeltavissa, tapahtuman mittasuhteet täysin poikkeukselliset.

– Tsunami oli oikea Once in a lifetime -kokemus.

Leena Packalénin apua on tarvittu niin Myyrmannin räjähdyksen, tsunamin kuin Jokelan vuonna 2007 tapahtuneiden kouluampumistenkin jälkihoidossa. Nyt on monta vuotta kulunut suhteellisen rauhallisesti.

Etelä-Suomessa ei ole ollut sen kaltaisia suuronnettomuuksia, että olisi tarvinnut kutsua kriistityöntekijöitä laajasti apuun.

Hamkissa pitkät perinteet kriisityön koulutukseen

Leena Packalén kiinnostui kriisityöstä 80–90-lukujen taitteessa. Kiinnostus virisi tuolloin lähinnä työsuojelunäkökulmasta, sillä Packalén huomasi, että esimerkiksi sairaalan oma ensihoitohenkilökunta oli sekin toisinaan ammattiapua vailla.

Myöhemmin Packalén kouluttautui kriisi- ja traumapsykoterapeutiksi. Sen jälkeen hän on ollut purkamassa hyvin erilaisia tilanteita aina yksittäisiä perheitä koskettaneista arjen tilanteista työtapaturmiin ja suuronnettomuuksiin.

Nykyään Packalén työskentelee Hamkissa hoitotyön yliopettajana. Hamkissa kriisityön koulutukseen on pitkät perinteet, ja oppilaitos on ollut edelläkävijä alan koulutuksessa

Auttajan varottava kaksoisrooleja

Auttajan on osattava olla paitsi herkkä suhteessa autettavaan, myös suhteessa itseensä. Kun asiat ovat ihmiselämän kokoisia, vaaditaan kykyä ottaa ammatillista etäisyyttä asioihin. Etäisyyden luomiseen auttaa paitsi ammattitaito ja kokemus, myös tieto siitä, että toimii työroolinsa velvoittamana.

– Kun piispa Huovinen keskeytti lomansa ja lähti tsunamin iskettyä paikan päälle auttamaan ihmisiä, kertoi hän, miten lainaksi saadusta papin pannasta oli iso apu. Se oli merkki roolista.

Kaksoisrooleja tulee välttää, ja siksi Packalén ei ota hoidettavakseen tapauksia, jotka liippaavat liian läheltä omaa elämää. Jos etäisyys ei ole riittävä, on kauhu pahimmillaan tarttua autettavasta auttajaan.

Työrupeaman jälkeen vaaditaan myös kykyä osata irrottautua asioista ja jatkaa eteenpäin.

– Jokaiselle tulee omat tapansa nollata tilanne. Oma arki on se, mikä tietyllä tavalla kannattelee eteenpäin. Lisäksi itselläni toimii liikunta.

Biologia ohjaa toimintaa

Sanotaan, että ihmiset reagoivat poikkeuksellisiin tapahtumiin eri tavoin. Leena Packalén kuitenkin tarkentaisi vanhaa fraasia.

– On lajityypillistä, miten reagoimme asioihin. Yksilöllistä sen sijaan on se, minkä merkityksen tapahtuma saa.

Yllättävää kriisiä, olipa ihminen sitten itse mukana onnettomuudessa tai saipa hän tiedon läheisensä menetyksestä, seuraa usein shokki. Shokkivaihe voi kestää muutamasta minuutista muutamaan päivään, ja sen aikana ihminen toimii usein automaattisesti.

Packalén puhuu autopilotista.

– Biologia vaikuttaa siihen, miten pystymme toimimaan kriisissä. HÄSA

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Hämeen Sanomissa 18.1.2016.