Kanta-Häme

Naisupseeri herättää edelleen katseita ja kummastusta

Kun kapteeniluutnantti Maarit Sapman hakee kaksi- ja nelivuotiaat poikansa päiväkodista, alkaa joka päivä sama keskustelu.

– Millaisilla autoilla sait tänään ajaa, äiti?

Sapmania naurattaa.

Hänen miehensä on poliisi. Tässä autokisassa äiti voittaa, sillä puolustusvoimien isot ajoneuvot ovat enemmän pikkupoikien mieleen kuin poliisiautot.

Sapman on yksi 69 naiskadettiupseerista Suomessa.

Hän palvelee Upinniemessä rannikkoprikaatin esikunnassa huolto-osastolla toimialapäällikkönä.

Mutta miten lastentarhaopettajan ammatista haaveillut nainen päätyi armeijaan?

– Kiinnostus asepalvelukseen heräsi ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ajattelin, ettei koulutus ole enää vain miesten alaa. Kävi mielessä, pystynkö siihen?

Sapman on maatalon tytär, kotoisin Kiteeltä.

–Kun lähdin Pohjois-Karjalan prikaatiin, perheeni hämmästyi, mutta alkoi sitten kannustaa.

Naisten asepalvelus oli tuolloin ollut mahdollista seitsemän vuotta.

– Silti tunsin oloni aluksi jännittyneeksi ja pohdin, miten fyysisesti pärjään. Olen pienikokoinen, 154 senttiä pitkä.

Palvelus sujui.

– Hain rajojani, mutta onnistuin. Rankimmat olivat viikon tai useamman maastoleirit ja raskaat kantamukset. Oli myös harjoituksia, joissa ei paljon nukuttu.

Sittemmin Sapman haki sopimussotilaaksi ja myöhemmin kadettikouluun.

– Yksi hienoimmista ajoista oli, kun sain olla valmistumisen jälkeen kouluttajana johtamassa taisteluammuntoja varusmiehille. Silloin tuli mieleen, ettei tätä ihan joka tyttö tee.

Ollessaan sopimussotilaana Sapmanille selvisi, että hänestä tulee ammattisotilas. Ennen sitä oli vaihe, jolloin hän opiskeli liiketaloutta.

–Huomasin, ettei se ole alaani. Nyt olen unelma-ammatissani.

Sapman omaa karjalaisia piirteitä. Ne ovat osoittautuneet hyödyllisiksi.

– Minulla on päättäväisyyttä ja sisua. Ihan pienistä en hermostu. Voi olla, että mieheni kuvailisi minua pieneksi ja pippuriseksi, mutta työssäni en ole räyhääjä, vaan ihmisjohtaja.

Sapmanin neuvo palvelukseen haluaville on selkeä: Olkaa omat itsenne, älkää yrittäkö olla kuin miehet.

Vaikka naisupseereita on kymmeniä eri puolilla maata, on hän edelleen hiukan kummajainen.

– Kun menemme ruokakauppaan, niin päät kääntyvät. Olen tullut katseille immuuniksi.

Kun päiväkodissa kyseltiin vanhempien ammattia, niin poika kertoi tomerasti äidin olevan sotilas.

– Siellä ihmeteltiin, että onpa pojalla mielikuvitusta. Nyt univormuni ei enää herätä kummastelua. Kotiseudulla naapurit kyselevät vanhemmiltani, että vieläkös tyttärenne jatkaa armeijassa. Kyllä jatkaa, kuuluu vastaus.

Sapman jää kesällä lomalle, kun perheeseen syntyy kolmas poika.

Hän on pitänyt vanhempainvapaat ja lyhyen hoitovapaan. Puolustusvoimissa on äitiyteen suhtauduttu hyvin aivan kuin missä tahansa työssä.

Hän ei koe, että häntä olisi erityisesti tytötelty uran aikana.

– Kun valmistuin kadettikoulusta, minun oli lunastettava roolini. Luulen, että siihen vaikuttivat nuoruus ja kokoni. Armeija on muutoin tasa-arvoinen työyhteisö.

Miinuksena on siirtopelko. Ammattiupseerit joutuvat siirtymään, jos käsky käy. Sapman aikoo pyrkiä mahdollisesti yleisesikuntaupseerikurssille. Siellä vierähtäisi pari vuotta. Mutta nyt mennään päivä kerrallaan Upinniemessä.