Kanta-Häme

Nalle on persoona, ei pelkkä pehmolelu

Pyysimme Hämeen Sanomien lukijoilta kertomuksia tärkeistä nalleista tänään vietettävän kansainvälisen nallepäivän kunniaksi.

Selvisi, että Nalle on enemmän kuin pelkkä pehmolelu. Moni nostaa nallen elämänkumppaniksi, aina uskolliseksi ja ymmärtäväksi tueksi ja turvaksi, jolle jutellaan, jota hemmotellaan ja jota varjellaan.

Evakkonalle

Annaleena Niemelän, 84, tärkein esine on Sakari-veljen vuonna 1936 antama sahanpurutäytteinen pikkunalle.

– Veljeni toi tämän ja toisen samanlaisen nallen pikkusiskolleni vuonna 1936 Saksasta, jossa hän oli 17-vuotiaana Dresdenissä vaihto-oppilaana. Samana vuonna Korkeasaaressa oli syntynyt Matiksi ja Liisaksi nimetyt karhunpennut, ja pikkusisko nimesi nallet eläintarhan poikasten mukaan.

Kolme vuotta myöhemmin syttyi talvisota, ja Viipurissa asunut perhe lähti evakkoon. Lyhyttä välirauhan aikaista kotiinpaluuta lukuun ottamatta pieni nalle kulki Annaleena Niemelän mukana kuuden vuoden ajan paikkakunnalta ja väliaikaismajoituksesta toiseen.

– Se oli niin raskasta, että en muista niistä ajoista paljoakaan. Isä toi Liisan Viipurista käydessään mukanaan maalaistaloon, jossa olimme evakossa. Silloin Liisastakin tuli evakko, ja se kulki seuraavat vuodet käsilaukussa, matkalaukussa ja joskus vanerilaatikossa, Niemelä muistelee.

Matti-nalle unohtui kotiin, eikä sitä löytynyt perheen palatessa Viipuriin jatkosodan aikana.

– Se jäi sotasaaliiksi. Koti oli olemassa, mutta niin kamalassa kunnossa, että se piti remonteerata kauttaaltaan.

Erityisen rakas Liisa-nalle on Annaleena Niemelälle siksi, että sen antanut Sakari-veli lähti talvisotaan vapaaehtoisena ja kaatui Äyräpään kirkolla käydyissä kovissa taisteluissa.

Niemelä säilyttää nallea lasivitriinissä kotonaan.

– Kumman paljon esineisiin voi kiintyä.

– Olen yrittänyt miniälle puhua, olisiko hänestä Liisan seuraavaksi hoitajaksi. Me alamme molemmat olla niin raihnaisessa kunnossa, Niemelä naurahtaa.

Kokoelma karttuu kymmenillä vuosittain

Tuuloksessa asuvan Taina Leppäsen kotitalon yläkerta on pyhitetty nalleille. Ne ovat vallanneet seinähyllyt, lipastot ja piironginpäälliset. Yläkerran ainoa nallevapaa vyöhyke on painonnostopenkki.

Yli 10 vuotta nalleja keränneen Leppäsen kokoelmaan kuuluu noin 280 pehmonallea, joista vain kuusi on samanlaisia.

– Jäin aikoinaan eräästä työpaikasta pois ja sain läksiäislahjaksi nallen. Sille piti saada kavereita, ja ehkä hieman hurahdin…

Leppänen sanoo, että kokoelmaan pääsee ainoastaan nallet, joilla on luonnetta ja ilmettä. Kuten ystävän antamalla, Klamydia-yhtyettä fanittavalla punk-nallella.

Leppänen on mummu 2- ja 4-vuotiaille lapsille. Mummulaan tullessa lapsilla pitää olla omat lelut mukana.

– Tyttö tykkäisi leikkiä näillä, mutta en voi antaa kuin korkeintaan muutaman nallen kerrallaan. Näitä pitää muutenkin suojella, ettei Lyyli (Leppäsen rottweiler) pääse yläkertaan repimään nalleilta silmiä päästä.

Mitä Leppänen tekee valtavalla nallekokoelmallaan?

– Kyllä minä näille juttelen. Jos joku tippuu hyllyltä, niin sitten pitää puhaltaa ja pyydellä anteeksi, Leppänen nauraa.

– Olen ajatellut, että sitten joskus annan nallet jonnekin lastenosastolle sairaalaan tai jaan muutamaan päiväkotiin.

Nallekerhossa on kädentaidot arvossa

Setlementin nallekerhoa Kumppanuustalolla vetävä Anni Virta on ihastunut nalleihin ennen kaikkea käsityökohteina. Hänellä on silti teoria siitä, miksi suurin osa lehteen nalle-kyselyn vuoksi yhteyttä ottaneista on varttuneita naisia.

– Meidän nallekerhossakin kaikki ovat opettajia ja hoitajia, joten olisiko niin, että naisilla jää eläkkeellä hoitovietti päälle ja jotain on paapottava.

Nallekerhossa tehdään puukuidulla täytettyjä perinnenalleja. Virta ei suorasanaisesti väheksy nykynalleja, mutta antaa ymmärtää etteivät massatuotetut nallepuhit välttämättä olisi lapsille parhaita hoivattavia.

– Kyllähän niistäkin tulee rakkaita, jos ei muuta saa. Niistä voi tietysti tehdä erilaisia vaatteilla, ja omat tuoksut niihin tulee kun vähän puklaa päälle, Virta naurahtaa.

Häntä hieman harmittaa, että käsityönä tehtyjä nalle pidetään liian hintavina.

– Minulla oli nalleja joulukaupassa myytävänä, mutta ihmiset eivät ole valmiita maksamaan satasta pari kolme päivää työtä vaatineesta nallesta. Minusta se on kohtuullinen hinta, kävin Lontoossa suuressa lelukaupassa ja siellä samanlaiset nallet olivat vitriineissä ja maksoivat satoja puntia.

Virran mielestä jokaisella pitäisi olla oma nalle.

– Nalle on helpompi lemmikki kuin koira. Se ei aiheuta allergiaa, se on sisäsiisti ja sen saa mukaan matkalle. Nallea saa hoivata ja helliä rajattomasti.

Virran oma suosikkinalle Antti on lappuhousuinen, sympaattisen näköinen kaveri. Kaikki nallekerhossa valmistetut nallet ovat uniikkeja.

– Olen sanonut tytöille, että meidän pitäisi nimetä kaikki nallet ja kehittää niille omat syntymätodistukset.

Nalle parsittiin kasaan

Pienenä poikani rakasti nalleaan, jolle antoi nimen Kalle Rippamäki, kertoo Terttu Sarva.

– Kallesta tuli perheenjäsen, joka osallistui perheemme elämään: hänelle oli paikka ruokapöydässä, hänelle katettiin lautanen, hän matkusti, oli puheissa, lauluissa ja leikeissä. Äitini ompeli hänelle vaatteita, hän sai postia, hänelle tehtiin lumilinna, hänellä oli mielipiteitä jne.

Kun poika oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja julkaisi perhepiirissä lehteä, oli K. Rippamäki lehden jutuissa haastateltavana ja ilmoittajana.

Sitten tuli päivä, jolloin lehdessä oli Kallen kuolinilmoitus ja muistokirjoituksena runo, jossa luki mm. ”…nyt olet päässyt huolista, suolesi pursuavat jo kuosista…”.

– Kalle ”haudattiin” repaleisena autotallin ylähyllyille, Sarva muistelee.

– Nyt, 40 vuotta myöhemmin parsittu Kalle Rippamäki katselee poikani kolmen lapsen junaleikkejä Aulangontiellä.

Nallet mukana kaikkialla

Sofia Lund-Huovisen pojilla Viktorilla, 2, ja Oskarilla, 4 kuukautta, on molemmilla omat tärkeät pehmolelu-unirättinsä jotka kulkevat kaikkialle mukana.

– Viktorilla on ollut norsunsa pikkuvauvasta lähtien. Aluksi se otettiin mukaan imetys- ja nukutushetkiin, ja myöhemmin norsu on tuonut turvaa sairastaessa ja vieraissa paikoissa. Ilman rättiä ei uni tule, Lund-Huovinen kertoo.

Rätti on pari kertaa pudonnut vaunusta, mutta aina löytynyt.

– Katoamisen varalta Viktor sai jossain vaiheessa toisen aivan samanlaisen rätin, mutta se ei ole ollenkaan yhtä rakas. Ensin rättiä ei edes uskallettu pestä, koska ajattelimme vain tuoksuvan ja nuhjuisen rätin kelpaavan. Pakkohan se lopulta oli, kun Viktor kylvetti rättiä vessanpöntössä.

Kun Oskar syntyi, myös Oskarille hankittiin unikaveri.

– Tähän mennessä Oskar on hyödyntänyt nallerättiä varsinkin puruleluna ja viihdykkeenä äidin ja veljen touhuja seuraillessa. Sille myös naureskellaan, eli selkeästi se tuottaa iloa jo nyt.

Aira Samulin halusi Kristianin nallen

Kristian Nordenswan on saanut nallensa syntymäpäivä- tai joululahjaksi todennäköisesti vuonna 1957. Sahanpurutäytteinen pikkunalle on menettänyt vuosien varrella toisena silmänsä.

– Muistan, että isoäiti teki villalangasta silmälapun. Sekin on leikeissä kadonnut.

Vaikka nalle ei ole koskaan saanut oikeaa nimeä, pitää Nordenswan sitä aarteenaan.

– Omilta lapsiltani olen varjellut nallea kaapissa. Tämä oli minulla kerran mukana tutustumiskäynnillä Aira Samulinin luona Hyrsylänmutkassa, ja hän oli nallen välttämättä halunnut, mutta en antanut.

Nalle on ainoa lapsuuden lelu, joka Nordeswanilla on säilynyt.

– Tina-autoja on hieman ikävä. HÄSA

Päivän lehti

30.10.2020

Fingerpori

comic