Kanta-Häme

Nauru tulee sivutuotteena

Naivistit Iittalassa -säätiön joulunäyttely esittelee kaksi suomalaisen naivistisen taiteen legendaa. Martti ”Huuhaa” Innanen (MI) ja Hannu Riikonen (HR) ovat osallistuneet Iittalan näyttelyihin jo 1980-luvun lopusta lähtien. Nyt heidän teoksensa ovat lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen taas yleisön ihasteltavina, ja herrat esittäytyvät Iittalan puukoululla ensi kertaa rinnakkain.

Kumpikaan ei suostu nimeämään näyttelystä yhtä itselleen merkityksellisintä teosta.

HR: – En ole pitkiin aikoihin osallistunut Iittalan näyttelyihin, ja nykyisin tyylini on jo erkaantunut naivistisesta linjasta. Yleensä se, mitä viimeisimmäksi tekee, tuntuu läheiseltä. Tähän näyttelyyn valitsin teoksia, jotka sopisivat keskenään yhteen eivätkä olisi ainakaan niitä huonoimpia.

MI: – Kaikki näyttelyn teokset ovat merkityksellisiä. Monia en ole nähnyt vuosikymmeniin ja nyt kun katson niitä kokonaisuutena, voin sanoa, että olen toteuttanut ajatukseni täysin oikein. Tämä ei ole mitään itsekehua, vaan toteamus.

Vitsin näkee …jälkeenpäin

Monet pitävät Riikosen ja Innasaen töitä humoristisina ja rujonkauniina. Mutta pitääkö taiteen naurattaa?

HR: – Ei tietenkään tarvitse naurattaa. Huumori on lisäarvo. Jotkut voivat pyrkiäkin huvittavuuteen, mutta se on ihmisen luonnossa, mikä yleisöä naurattaa.

MI: – Hah, hah. Aivan yhtä hyvin voisit kysyä, pitääkö ihmisen nauraa koko ajan, läpi elämän.

HR:– Usein omistakin töistä huomaa vasta jälkikäteen, mitä vitsikästä niissä on. Jollakin veistoksella voi olla suu vinossa tai hassu ilme. Katso, tuokin (Tanssiva poika) näyttää vähän idiootilta, niin kuin Innasellakin on useita hiukan vähä-älyisen näköisiä hahmoja.

MI:– Jos jonkun pitää kysyä, mikä tekee taiteesta huvittavaa, hän on väärässä paikassa. Taulu kertoo omaa tarinaansa ja jos katsoja ei sitä tajua, sitä ei voi vääntää rautalangasta.

Ironia on …tapa hengittää

Satiiri ja ironia ovat sekä Hannu Riikoselle että Martti Innaselle taiteen lähtökohtia.

HR:– Pyrin siihen, että ironia näkyy teoksissani. Samalla pitää varoa, ettei töistä tule liian osoittelevia ja valmiiksi naurettuja.

MI:– Ironialla minä hengitän. Hauskanpito toisten kustannuksella on ollut minulle tärkeää pikkupojasta lähtien – hyvässä ja pahassa.

HR:– Kyllä taiteilijan pitää olla yhteiskunnassa piikki lihassa. Ja kuvan avulla se piikki on tehtävä, vaikka helpompiakin keinoja voisi olla.

MI:– Ei, ei! Ei taiteilijan suinkaan pidä olla piikki lihassa. Jos kerron suomen kansasta ja sen sivistymättömyydestä, olen itse mukana siellä.

Suomalainen …on juntti

Jos Martti Innasta ja Hannu Riikosta jokin yhdistää, se on suomalaisen ihmisen ja sielunmaiseman kuvaus.

HR:– Teoksissamme käsittelemme suomalaisuutta kuitenkin hyvin eri tavoilla. Minun hahmoni ovat enemmän kaupunkilaisia ja yksilöitä. Martilla on maalauksissaan paljon sellaista 1800–1900-lukujen vaihteen maalaisidyllin henkeä.

MI:– Aina olen pyrkinyt kuvaamaan suomalaisuuden syvintä olemusta. Mitäkö se on? No, sen näkee tauluistani. Suomalainen on kännissä ja örveltää.

HR:– Minunkaan figuurini eivät ole varsinaisesti älykön näköisiä, vaan aika yksinkertaisia.

Naivistinen taide …antoi kaiken

Hannu Riikonen (s. 1945) on taiteilijana itseoppinut. Hän aloitti 1970 dada- ja poptaiteilijana ja liittyi Suomen taidemaalariliittoon 1972. Suomen kuvanveistäjäliittoon hän liittyi 1982.

Martti Innanen (s. 1931) aloitti muusikkona ja tuli tunnetuksi mm. kappaleillaan Elsa, kohtalon lapsi ja Urjalan taikayö. Läpimurtonsa kirjailijana hän teki 1960-luvulla ja valloitti pian taidemaailmaa myös itseoppineena naivistimaalarina.

HR:– Naivismi on antanut minulle kaiken. Kun minulla ei ole taidekoulutusta, se oli tie taidemaailmaan ja monenlaisen taiteen suuntaan. Naivismi antoi tavan esittää sitä, mitä halusin kuvata.

MI:– Naivistinen taide on antanut hyvin paljon, ja antaa edelleen. Kun sisäinen tekemisen soihtu palaa, se vie mennessään. Ja jos soihtu ei pala, ei ole taiteilija, vaan apurahataiteilija.

Kohahduttaminen …sai jäädä

Naivistista taidetta moititaan usein liiasta kiltteydestä ja kiiltokuvamaisuudesta. Innanen ja Riikonen ovat kuitenkin mieluummin vastarannankiiskiä kuin yleisöä myötäkarvaan silitteleviä mielistelijöitä.

HR:– Ehkä yleisö sai iloa ja samaistui teoksiini. Eräskin mies tuli kerran puhumaan avioerostaan. Hän oli nähnyt oman kohtalonsa eräässä teoksessani.

MI:– En ole syntynyt siksi, että minun pitäisi miellyttää suurta massaa. Kaikki eivät siedä töitäni. Minulla on onneksi lähes 20 vuotta ollut sellainen tilanne, että voin itse valita, kenelle myyn töitäni ja kenelle en.

Vieläkö tekee mieli kohahduttaa kansaa?

HR:– Eipä kohahduttaminen taitaisi enää onnistua, vaikka olenkin käsitellyt paljon yhteiskunnallisia aiheita.

MI:– En ole koskaan kohahduttanut. Suuri massa ei ymmärrä taulujani, ei ole koskaan ymmärtänyt.

Entä miten jatkaisit lausetta: ”Jos olisin nuorempi…?

HR:– Niin tietenkin jatkaisin työtäni paremmassa kunnossa kuin nyt. Ideoita on, kun vain jaksaisi tehdä. Ja vaikka saisin aloittaa uudestaan, jatkaisin samalla tavalla. Vain pieniä korjauksia tekisin.

MI:– Mitä? Miksi ihmeessä minun pitäisi olla nuorempi? (HäSa)

Näyttely Villitystä Iittalan vanhalla puukoululla 5.1.2014 saakka.