fbpx
Kanta-Häme

No nyt ne lähti!

Kirsti ja Seppo Suorannan koti on nykyisin aika tyhjä. Vielä muutama vuosi sitten kotona asui neljä lasta. Vanhin poika on tällä hetkellä 25-vuotias, nuorempi 23. Tytöt ovat 21 ja 18.
 
– Esikoinen lähti kolme vuotta sitten tammikuussa. Seuraava lähti saman vuoden syksyllä, kolmas seuraavana vuonna ja kuopus kolme viikkoa sitten, Kirsti Suoranta luettelee.
 
Lapset asuvat Hämeenlinnassa, Turussa, Lahdessa ja Helsingissä.
 
Äidin mielestä esikoisen lähtö oli vaikein. Poika oli juuri päässyt armeijasta, eikä hänellä ollut vielä silloin työtä eikä opiskelupaikkaa. Yhtäkkiä hän päätti kaverinsa kanssa muuttaa kimppakämppään.
 
Kun esikoinen teki muuttoa, hän ihmetteli, miksi äiti oli koko ajan niin vihainen. Hän sanoi äidilleen muun muassa, että räpätyksestä huolimatta hän lähtee.
 
– Kun olimme kahdestaan automatkalla Helsinkiin kerroin hänelle, että olin huolissani, miten olimme onnistuneet kasvattamaan lapsemme. Pärjäisikö hän niillä eväillä, mitä olimme hänelle opettaneet?
 
Kun asia tuli puheeksi, poika tajusi, miksi äiti käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.
 
Esikoisen ikkuna pysyi pimeänä
Pojan lähtö oli silti vaikea. Kirsti Suoranta kertoo, että esikoisen huoneen ikkuna on hänen autonsa parkkipaikan kohdalla, ja kun hän tuli töistä kotiin, hänen oli vaikea katsoa pimeää ikkunaa.
 
– Siinä tuli aina olo, että nyt se on lähtenyt.
 
Nuorempi poika muutti tyttöystävän perässä ensin Tampereelle.
 
– Uskoin, että hän pärjää, koska esikoinenkin pärjäsi.
 
Tyttäristä vanhempi sai kaksi vuotta sitten opiskelupaikan Lahdesta. Muutto tapahtui nopeasti, sillä opiskelupaikka varmistui vasta juuri ennen muuttoa.
 
– Jännitti, miten hän pärjää, sillä hän muutti yksin. Hyvin on hänkin pärjännyt.
 
Kuopus lähti haastatteluhetkestä kolme viikkoa sitten. Hän asuu italialaisen poikaystävän kanssa Helsingissä.
 
Kirsti Suoranta toteaa, että hänen miehensä mielestä vaikeinta oli kuopuksen lähtö.
 
– Heillä on kiinteä suhde, eikä mieheni halunnut, että hänen vauvansa lähtee.
 
Roskapussikin pitää viedä itse
Suorannat eivät ole keränneet lapsilleen varsinaista lähtöpakettia kotoa muuttoa varten.
 
– Lapset pyysivät ylioppilaslahjaksi kodinperustamistavaroita, mutta muuten en ole kerännyt mitään erikoista.
 
Lapset käyvät Suorannan mukaan kotona kiitettävän usein. Esikoinen käy vähintään kerran kahdessa viikossa, seuraava harvemmin, mutta tyttäret käyvät parin viikon välein.
 
Suorannan mielestä on luonnollista, että lapset valitsevat omanikäistensä seuran mieluummin kuin vanhempiensa seuran. Sen hän muistaa hyvin omasta nuoruudestaankin.
 
Suorannan pariskunta ei ole vielä oppinut ostamaan ruokaa kahdelle ihmiselle. Jos on 20 vuotta ostanut riittävästi kuudelle ja välillä vähän useammallekin suulle, tavasta ei ole helppo päästä eroon.
 
– Emme enää tee viikolla ruokaa. Viikonloppuna vain.
 
Yleensä pariskunta alkaa suunnitella jo keskiviikkona, mitä ruokatarvikkeita kaupasta tarvitaan, jotta viikonlopuksi kotiin tuleva lapsi saa mukaansa kassikaupalla ruokaa.
 
– Ja sekin on uutta, että nykyisin vien roskapussin roskikseen. Ennen sen tekivät lapset.
 
Mihin 20 vuotta oikein meni?
Suorannat eivät ole vielä vakavissaan miettineet omakotitalonsa myyntiä. Lapset ovat sitä vastaan.
 
– Heidän mielestään emme pärjäisi kaksiossa, vaikka onhan tässä tyhmästi tilaa kahdelle.
 
Toisaalta tilaa tarvitaan, jos lastenlapsia alkaisi tulla. Tosin Suoranta ei lastenlapsia vielä innolla odota.
 
Tällä hetkellä hiljaisuus tuntuu ihan hyvältä.
 
– Sitten sitä alkaa miettiä, mihin yli 20 vuotta on hurahtanut. Mietin, olenko vanha.
 
Ei, ei Suoranta ajattele, että hän olisi vanha. Peilistä vain katsoo paljon vanhempi ihminen kuin mitä hän on.
 
Suorannat ovat miettineet sitäkin, osaavatko he enää olla kahdestaan. Niin… siis, kun ei ole pelkoa, että joku yllättäisi.
 
– Jaa, pitäisikö tässä villiintyä, Kirsti Suoranta nauraa.
 
Kinasteluakin jo kaipaa
Kirsti Suoranta toteaa, että lapsiperheen arki oli ihanaa. Vaikka silloin ei tuntunutkaan kivalta, kun joka kerran hänen kotiin tulleessaan korviin kantautui huuto: milloin on ruokaa, niin nyt sitä jo kaipaa.
 
– Ja se lasten kinastelu otti päähän, mutta sitäkin kaipaa. Siinä pysyi elämässä kiinni. Onhan tämä kaihoisaa.
 
Hän ei koe, että äitiys muuttuu, vaikka lapset ovatkin kauempana. Hän on edelleen saatavilla, jos jollekin tulee hätä.
 
– Jos joku ei heti vastaa puhelimeen, luulen, että nyt se on sairaalassa tai poliisilaitoksella.
 
Joulukin lähestyy. Viime jouluna Suorantojen kuopus oli Italiassa poikakaverin vanhempien luona. Se oli kova paikka.
 
– Tänä jouluna toiseksi nuorin aikoo olla joulun muualla. Oletan, että ainakin pojat tulevat jouluksi, Suoranta miettii ja näyttää olohuoneen hyllyllä olevia pikkuruisia ensikenkiä. (HäSa)
 
 
Ulla Jäske
 

Menot