Kanta-Häme

Nykynuorten soittoharrastus hiipuu

Huippuja tulee aina, mutta koko kansan harrastuksena musiikin opiskelu ei ole entisissä kantimissaan. Edes rockbändi ei ole enää yhtä kova juttu kuin ennen. 

”Koulunkäyntivie paljon aikaa”

Harrastusinnokkuudessa tapahtui muutos, kun ensin lukio ja sitten yläaste siirtyivät kurssimuotoiseen järjestelmään. Se paineisti nuorten ajankäytön kuuden viikon jaksoihin.

Tätä mieltä on Länsi-Helsingin musiikkiopiston rehtori Riitta Poutanen. Koulu vie ajoittain oppilailta aikaa, jota määrätietoinen ja säännöllinen musiikin opiskelu vaatii.

– Muutos koskee lähinnä suurta keskikastia. Jos siihen kuuluvilla olisi enemmän aikaa, he voisivat oppia huomattavia musiikillisia taitoja. Sen sijaan huippuja tulee aina. Sama pätee innokkaisiin harrastajiin.

Poutasen mielestä soittaminen on paljon muutakin kuin jonkin instrumentin hallintaa. Musiikin oppiminen lisää yleissivistystä, aivokapasiteettia ja hyvinvointia.

– Se ei tee pahaa kenellekään. Monista musiikinopiskelijoista on tullut huippututkijoita. Heillä on aivot koko ajan positiivisessa asennossa. He ovat valmiita ongelmanratkaisuun. He ovat rutinoituneita esiintyjiä.

Kaikesta huolimatta Poutanen ei ole huolissaan suomalaisen musiikkiosaamisen tulevaisuudesta. Hän muistuttaa 40 vuoden kokemuksella, että kehitys kulkee aalloissa.

– Ainakin klassisella puolella menee hyvin. Vanhemmat vain luovuttavat liikaa päätösvaltaa lapsilleen. Vanhemmat eivät uskalla ottaa vastuuta. 

”Tulosta ei synny nappia painamalla”

Nuorten vapaa-ajasta käydään aina vain ankarampaa kilpailua, ja tarjolla on hyvin helppojakin vaihtoehtoja.

Helsingissä vuodesta 1972 toimineen Pop & Jazz konservatorion rehtori Janne Murto arvelee musiikinopettajien jakavan samoja kokemuksia kuin matematiikan lehtorit. Monet oppilaat ovat sitä mieltä, että tulos pitäisi saada nappia painamalla.

– Näin voi olla, mutta opettajien mielestä asioihin pitäisi vähän perehtyäkin.  Opettajien tärkein tehtävä on sytyttää oppilaissaan kipinä. 

Murron mukaan ajankuva on kuitenkin sitä maata, että kun kaikki personoidaan puhelimesta Facebook-kaveripiirin kautta mainoksiin ja kohta tv-ohjelmiinkin, elämä voi alkaa pyöriä liikaa oman navan ja kulloisenkin fiiliksen ympärillä. Lisäksi Guitar Heron kaltaiset musiikkipelit koukuttavat helppoudellaan. Oikea kitaransoitto vaatii sen sijaan sinnikästä työtä.

Ajankuvaan kuuluvat myös koneet ja räpit, joiden avulla aloittelijakin voi luoda kuuntelukelpoista jälkeä.

– Modernit kuviot ovat ok. Ne eivät kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, ettei enää potkita palloa pihalla.  Vaikka koneilla voi tehdä mitä vain, soittamisen osaaminen on muusikkouden ydin jatkossakin.

Kolmantena ajan ilmiönä Janne Murto mainitsee rytmimusiikin hyödyntämisen läpikulkualana. Mediasuosion ja bisneksen määrittämässä huomioyhteiskunnassa julkisuus voi muuttua itseisarvoksi tai tuottaa laulavia mäkihyppääjiä.

– Mutta ei musiikin tuottaminen sinänsä ole laskussa, ja sen kulutus on jopa nousussa. Molemmat vain muuttuvat ajan mukana.

”Vanhaan kuriin ei ole paluuta”               

Entisaikaan monet vanhemmat pakottivat lapsensa soittotunneille. Enää sellainen peli ei vetele ainakaan, jos asiaa kysyy Suomen musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtajalta 
Timo Klemettiseltä. Sen sijaan vanhempien tulee kannustaa ja tukea nuoria vaikeiden kausien yli.

– Nykynuorten kanssa ei toimita niin kuin ennen.  Ei meillä ole 1960-luvun armeijaa eikä koulua. Se maailma on mennyt eikä toivottavasti koskaan palaa.

Nuorten soittoharrastuksen tilasta on ja ei ole syytä olla huolissaan.

Muuttotappiopaikkakunnilla musiikkiopistoihin pääsevät likimain kaikki, jotka kävelevät ovesta sisään. Sen sijaan kasvukeskuksissa rima on korkealla. Klemettisen mukaan opetus- ja kulttuuriministeriö ei ole reagoinut tähän kehitykseen riittävästi.

Ministeriön edellinen selvitys sisäänpääsyprosenteista on vuodelta 2003. Silloin 50 prosenttia hakijoista sai paikan. Nyt Klemettisen näppituntuma on, että 55 prosenttia pääsee sisään. Liiton oma selvitys asiasta valmistuu syksyllä.

Itsestään selvin syy on ikäluokkien pienentyminen. Toinen ongelma on oboen, fagotin, tuuban ja kontrabasson kaltaisten marginaalisoittimien suosion jatkuva hiipuminen.

– Ne piirit ovat todella pienet, mutta se on maailmanlaajuinen ongelma.

– Isoin aukko on kenties siinä soittajajoukossa, joka ei sitoudu musiikkiin kovin intensiivisesti ja jolla on paljon muitakin harrastuksia. Se ryhmä on kasvanut. 

”Kitaroita menee, harmonikkoja ei” 

Pihlajamaan Musiikki on koko lailla tyypillinen soitinkauppa. Porissa vuonna 1962 perustettu yritys palvelee asiakkaita myös Raumalla ja Vaasassa.

Toimitusjohtaja Petri Pihlajamaan mukaan bisneksen käyrät ovat aaltoilleet. Hyviä aikoja riitti 1980-luvun lopulle, jota seurasi 1990-luvun lama. Sitten alkoi nousukausi. Se päättyi vuoden 2008 finanssikriisiin.

– Sen jälkeen on ollut tasaisen surkeaa.

Lausahdus on puoliksi vitsi, sillä Pihlajamaalla on myönteistäkin kerrottavaa. Viime syksyn jälkeen kaupankäynnissä on ollut elpymisen merkkejä. Porin seudulla on investoitu koulujen instrumentteihin, ja Vaasassa toimii aktiivinen Rokkikoulu.

– Se on loistava, Vaasan kaupungin ylläpitämä konsepti. Sieltä tulee bändejä ja videoita. Meiltä he hakevat sinne laitteita viikoittain.

Tuoteryhmistä Pihlajamaan Musiikin ykkönen ovat kitarat. Kakkossijaa pitävät kosketinsoittimet ja äänentoistojärjestelmät.

– Rumpuja menee vähän. Uusia soittajia ei paljon tule. Sama pätee viuluihin ja puhaltimiin. Aloittajien määrä on laskenut.

– Harmonikka on ollut jo vuosikausia marginaalissa. Täällä päin uudet soittajat voi laskea melkein yhden käden sormilla.

Petri Pihlajamaan mukaan monet nykynuoret ovat kärsimättömiä. Kaiken pitäisi tapahtua sormia naksauttamalla.

– Treenata pitää ja löytää sisäinen palo. Vaikka kyse olisi metallitöistä, huippumetallimies rakastaa sitä metallia. Nautinto tulee sitten itsensä voittamisesta.

 ”Ulkomailta tulee tosi lahjakkuuksia”

Euroopan unionin avoimet työmarkkinat sekä Italian, Hollannin ja Espanjan kaltaisten maiden musiikkitoiminnan laskusuhdanne ovat tuoneet Suomeen joukoittain klassisen musiikin huipputaitajia. Se on lähtökohtaisesti erinomainen asia. Näin ajattelee Sibelius-Akatemian lehtori ja Radion sinfoniaorkesterin soolofagotisti Jussi Särkkä.

– Ulkomaalaisia hakijoita on valtavasti sekä akatemiaan että suoraan ammattitasolle. Siellä sadasta hakijasta jopa 90 voi tulla muilta mailta.  Orkestereille se on tosi iso asia. Tulijat tekevät hyvää Suomen vähän sulkeutuneelle kulttuurille.

Kolikon kääntöpuolella kansainvälistyminen voi yhtenäistää kulttuuria liiankin globaaliksi. Kehitys saattaa johtaa kansallisten ominaispiirteiden hälvenemiseen.

– Yhtenä vertailukohteena on käytetty venäläisten orkesterien jousisointia. Olisi tylsää, jos sellaiset ominaispiirteet katoaisivat ja kaikki kuulostaisi samalta. Kyse on vähän niin kuin metsän biodiversiteetistä.

Mikäli Sibelius-Akatemian klassisen musiikin hakijamääristä voi jotain päätellä, tuoreet luovut osoittavat ainakin lievää määrällistä parannusta. Nuorten suomalaismuusikoiden tasoa ne eivät kuvaa.

– Taivaalla on tummia pilviä. Suuntaus ei ole sellainen, että pitkää perspektiiviä vaativa harjoittelu olisi tulossa muotiin.  Suomen vahvuus on ollut haravasysteemi. Ei ole hyvä, jos lahjakkuuksia ei karsita. Peli on kuin urheilussa.

Kun pitkälle tähdätään, innon lisäksi tarvitaan erityislahjoja. LM-HäSa

Päivän lehti

27.1.2020