Kanta-Häme

Nykytaide ei tarvinnutkaan seiniä

Lönnströmin taidemuseo Raumalla teki sen, mistä moni rahapulassa kärvistelevä suomalaismuseo tai ainakin monet kunnanisät taitavat haaveilla juuri nyt. Se myi kalliiksi käyneen taidemuseorakennuksensa ja tukee sen sijaan taiteilijoita ja näiden nykytaideprojekteja.

Seinättömän museon ensimmäisen projektin toteuttaa Venetsian biennaalissakin Suomea edustanut taiteilijaryhmä IC-98 eli taiteilijat Visa Suonpää ja Patrik Söderlund.

Vuosina 2016–2017 toteutettava Khronoksen talo tulee olemaan jokin suomalainen pihapiiri, joka jätetään oman onnensa nojaan ”ajan asunnoksi”. Ajan kulumisen lisäksi teos kommentoi museoiden tehtävää ja haastaa pohtimaan omistamisen ongelmallisuutta.

Museonjohtaja Jenny Nybomin mielestä hanke sopii Lönnströmin säätiölle, joka voi pienenä ja ketteränä kokeilla uusia, mullistaviakin toimintatapoja.

– Pääkysymys on, tarvitseeko nykytaide seiniä. On paljon ääniteoksia, performanssia ja yhteisöprojekteja, jotka eivät ole sidottuja perinteisiin näyttelytiloihin, hän sanoo.

Kokeilunhalun lisäksi Lönnströmin museota ajoi liikkeelle rahapula. Vuonna 1993 perustettu taidemuseo toimi vanhassa arvorakennuksessa, jonka ylläpito nieli joka vuosi 60 000–80 000 euroa.

Kun rakennusta lisäksi odotti laaja ja kallis julkisivuremontti,

Teresia ja Rafael Lönnströmin säätiö katsoi parhaaksi myydä sen.

– Taloustilanne ajautui umpikujaan. Ei ollut enää, mistä leikata, Nybom sanoo.

Suurelle yleisölle näyttelyt ja museorakennus ovat ehkä näkyvin osa museotyöstä, mutta alan ammattilaisille se on vain toinen puoli asiasta. Yhtä tärkeää on kokoelmien säilyttäminen ja tutkimus.

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ei näe estettä museotilasta luopumiselle. Esimerkiksi museolaki tai valtionosuudet eivät edellytä ”seiniä”. Hän ei kuitenkaan usko, että ratkaisu voisi sellaisenaan yleistyä kaikkialle Suomessa.

– Esimerkiksi monet taidemuseot ovat syntyneet yksityisten lahjoitusten pohjalta. Juridiset ja eettiset kysymykset voivat tulla vastaan sitä kautta, hän sanoo.

Usein lahjoituskokoelmien ehtona on, että teokset pidetään yleisön nähtävillä. Lönnströmin taidemuseossa tällaista ongelmaa ei ollut, sillä säädöskirjassa puhutaan vain kuvataiteen edistämisestä.

Lisäksi säätiön tehtävänä on ylläpitää Teresia ja Rafael Lönnströmin kotimuseota. Sen toiminta jatkuu edelleen Raumalla. Kotimuseon yhteydessä on pieni galleria näyttelyille.

Lönnströmin taidemuseo ei myöskään ollut kaupungin ainoa, vaan myös Rauman taidemuseo on pitänyt näkyvästi nykytaidetta esillä.

– Ehkä siksi museon sulkeminen ei nostanut isompaa keskustelua kaupunkilaisten suunnaltakaan, Nybom pohtii.

Kimmo Levän mukaan museoiden kiinteistökulut ovat kasvaneet viime vuosina nopeasti. Tällä hetkellä kiinteistökulujen osuus on jo noin 34 prosenttia museoiden vuosimenoista. Ongelman kanssa kamppailevat niin pikkumuseot kuin Museoviraston kaltaiset isot laitoksetkin.

Tänä syksynä julkisuudessa on keskusteltu muun muassa Senaattikiinteistöjen aikeista myydä presidentti Svinhufvudin kotimuseo Luumäellä. Sen ja monien muiden museoiden lopettamissuunnitelmat täyttävät helposti yleisönosastot.

Jos museoiden kiinteistökuluja halutaan karsia, Levän mielestä ihanteellinen ratkaisu olisi koota useampien museoiden kokoelmia ja näyttelyitä yhteisiin tiloihin.

Esimerkiksi Kouvolassa näin on jo tehty. Muutaman vuoden takaisessa kuntaliitoksessa kaupungin syliin putosi useita pikkumuseoita, joita kaupunki ei halunnut pitää yllä. Lakkautettujen museoiden kokoelmista muodostettiin uusi kaupunginmuseo. Se aloitti toimintansa muutama viikko sitten.

Vaikka museoiden kokoelmia voi nykyään esitellä entistä monipuolisemmin myös digitaalisesti, Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä uskoo yhä perinteisiin näyttelyihin.

– Kyllä Mona Lisaakin täytyy välillä mennä paikan päälle katsomaan, vaikka sen voi nähdä verkossakin, hän sanoo. LM-HÄSA