Kanta-Häme

Oikean käden ja varasilmien akatemia

Elokuvia tehdäkseen ei ole pakko asua Helsingissä. Majan voi pystyttää esimerkiksi Iittalaan.

Elokuvaaja Jarkko T. Laine muutti lapsuusmaisemiinsa Iittalaan aika tarkkaan vuosi sitten. Tallinnassa pitkään asunut Laine etsi vaimonsa kanssa omakotitaloa Suomesta, ja oikea löytyi muutaman kilometrin päästä Laineen lapsuudenkodista.

– Paluu juurille on tietysti vähän klisee. Mutta se tuntuu hyvältä. Ei kai sitä muuten harrastettaisi, hän hymähtää.

– Oli tarve saada tilaa ja oma paikka, jossa on itsemääräämisoikeus.

Ja, kuten sanottu, elokuvatyöläisen ei tarvitse asua pääkaupungissa.

– Paljon kuvauksia on muualla kuin Helsingissä, ja Iittalasta pääsee tarvittaessa Helsinkiin puolessatoista tunnissa. Siellä voi hyvin käydä päiväseltään.

Elokuvien tekemisestä suuri osa on jotain aivan muuta kuin varsinaista kuvaamista.

– Elokuvia rakennetaan nykyään hyvin pitkälle sähköpostitse. Alas istutaan porukalla vain, kun on tarvetta.

Kuvaaminen antanut …perspektiiviä

Asuinpaikan lisäksi muutkin asiat ovat olleet murroksessa. Jarkko T. Laine on laajentamassa työnkuvaansa: joulukuussa ensi-iltansa saa ensimmäinen elokuva, jonka hän on myös ohjannut.

Kysymys on nimenomaan ammattialan laajentamisesta, ei vaihtamisesta.

– Olisi tyhmää väittää, että vaihtaminen edes kävisi noin vain.

Laine ajatteli jo 1990-alkupuolella elokuvakouluun Helsinkiin pyrkiessään, että jossain vaiheessa pitäisi ohjata elokuvia. Kuvaaminen meni kuitenkin edelle, ja kuvaajaksi hän valmistui Lontoossa vuonna 1997.

– Olen tosi kiitollinen siitä, että olen työskennellyt 16 vuotta kuvaajana ennen kuin itse aloin ohjata. Se on kerryttänyt perspektiiviä. Ei niin, että tietäisin, miten työ tehdään paremmin, vaan on ollut hyödyllistä nähdä muiden tekevän sekä hyviä että ei-niin-hyviä ratkaisuja, hän kertoo.

– Samalla on kertynyt ymmärrystä siitä, ettei elokuvanteko ole niin vaikeaa. Se ei ole helppoa, mutta ei myöskään rakettitiedettä.

Halu kertoa pienestä …ja menneestä

Elokuva-ala kiinnosti Lainetta jo ”ihan skidinä”.

– Varmaan siksi, etten ikinä oppinut soittamaan mitään soitinta. Ala tuntui luonnolliselta suunnalta, vaikken kymmenvuotiaana tiennyt siitä mitään.

Nykyään hän tietää, mutta hänen toiveensa eivät aina sovi yksiin muiden näkemysten kanssa. Häntä nimittäin innostaa etenkin historian kuvaaminen. Tukijoita välttämättä ei.

– Listalla on monta epookkiaihetta, vaikka ymmärränkin, että niiden saaminen eteenpäin on vaikeaa.

Toinen kerronnallisen kiinnostuksen kohde on ”äärimmäisen tavallinen ihminen, josta ei ole mitään kerrottavaa”. Sellaisesta kertoo hänen ensimmäinen ohjauksensa.

J-P Passin kanssa yhdessä käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu Ajomies on molemmille ensimmäinen fiktioelokuvan ohjaustyö. Laineen alkuperäisideaan perustuva tarina kertoo kesästä, jonka aikana erään miehen koko elämä menee uusiksi.

– Ensin parisuhde, mutta sitten moni muukin asia.

Paras kuvaaja …on tyylitön

Laine on kuvannut muun muassa elokuvat Äideistä parhain, Näkymätön Elina ja Pussikaljaelokuva. Toisin kuin maallikko voisi luulla, hän toivoo, ettei hänellä ole kuvaajana erityistä, tunnistettavaa kädenjälkeä.

– Elokuvista pitäisi tulla riittävän erilaisia, että niitä ylipäätään kannattaa tehdä, hän huomauttaa. Ohjaajalla sen sijaan voi olla oma tyyli.

Kuvaajalla on silti paljon vastattavaa. Laine muistuttaa, että kuvaaja luo yhdessä ohjaajan, lavastajan ja pukusuunnittelijan kanssa elokuvan visuaalisen ilmeen.

– Oli sellaista sitten tai ei. Usein tuntuu, ettei – mutta sekin on valinta. Kuvaaja on ohjaajan oikea käsi, toiset aivot ja kolmas ja neljäs silmä. Kuvaaja on tavallaan elokuvan ensimmäinen katsoja. (HäSa)