Kanta-Häme

Oikeus mustelmiin

”Tavallaan kaikkea saa tehdä.” Kuusivuotias Luukas sen tiivistää. Kurikkalaisen Järvisen perheen sääntökirjan.
 
Sisällä isossa talossa saa riuhtoa itsensä vaijeria pitkin huoneen päädystä päätyyn. Saa tehdä tuoleilta voltin ilmassa ja mäjähtää alas moitteettomassa tasapainossa. Saa täällä rullaluistellakin huoneesta toiseen.
 
Perhe Järvisestä tuli sosiaalisen median hitti pari viikkoa sitten. Ei saa -nimellä kulkeva temppuiluvideo keräsi nopeasti satatuhatta katselua. Videossa pellavapäät esittelevät taitojaan kuin pikkuduudsonit.
 
 
 
 
Videon on kuvannut perheen isä, Juha Järvinen.
 
Koti-isä Järvinen puhuisi vapaan kasvatuksen puolesta, jos siitä ei olisi tullut kirosana.
 
– Joillakin termi ehkä yhdistyy vastuuttomaan kasvatukseen, jossa ei välitetä.
 
Siitä ei ole kyse.
 
Kyse on siitä, että Järvisten mielestä lasta ei voi kasvattaa. Käytös on opittua, ei opetettua.
 
– Ei auta sanoa, että ”älä hakkaa pikkuveljeä tai saat selkääsi”.
 
Järviset uskovat, että lapset eivät opi kunnioittamaan, jos vanhemmat eivät ensin kunnioita lapsiaan.
 
– Lapsia pitää kuunnella, ja jos sanoo, että ei saa, pitää selittää, miksi ei saa. Syvät, inhimilliset tunteet syntyvät vuorovaikutuksessa.
 
 
 
Jyhkeiden puuseinien ja marraskuisen kuuran rajaaman maalaismaiseman sisällä on ennenkin kasvatettu lapsia.
 
Järviset asuvat Jurvan Tupenkylän entisellä koululla. Seinän puolapuut ja liitutaulu kertovat talon aiemmasta elämästä. Järvisten aikana huoneisiin on tullut lisää vaijereita, rekkejä, verkkoja, renkaita ja lattiaan pultattuja pylväitä kelvollisen liikuntasalillisen verran.
 
Tämä kaikki on sulassa sovussa massiivisten kynttiläkruunujen ja lasiesinekokoelmien kanssa.
 
Puolitoistavuotias Aamos tuijottelee päiväunilta heränneen raukealla uteliaisuudella Mari-äidin sylistä. Aamoskin esiintyy videolla: hän roikkuu renkaista ja hyppää tuolilta.
 
– Vastasyntyneellä autonominen hermosto toimii niin, että jos lapsen laittaa roikkumaan, se ei päästä irti vaan puristaa otettaan entistä tiukemmalle, taustoittaa Juha-isä.
 
Yhden jälkeen iltapäivällä perheen muut viisi lasta palaavat kotiin: 7-vuotias Ruut, 8-vuotias Elias, 10-vuotias Akseli ja 12-vuotias Armi koulusta ja 6-vuotias Luukas eskarista.
 
Tohisevan voileipähetken jälkeen porukka siirtyy purkamaan temppuiluenergiaa lastenhuoneeseen.
 
Elias kiipeää kaapin päälle ja jatkaa vaijerin varassa katon rajassa. Juha-isä heivaa vauhtia renkaissa roikkuvalle Luukakselle. Kun vauhtia on tarpeeksi, Luukas hyppää voltin kautta sohvalle.
 
 
 
Järvisen perheen vapaa kasvatus on sitä, että kieltoja on mahdollisimman vähän. Lapset tarvitsevat rajoja, mutta niitä ei saa asettaa pelon voimalla. Järvisilläkin on tiskivuorot ja kieltolistalla esimerkiksi se, että toisia ei saa lyödä. Nukkumaan mennään viimeistään yhdeksältä. Tietokonepelaamiseen annetaan aikaraja, ja siihen lapset kysyvät luvan erikseen. Samoin lupa kysytään, jos halutaan lähteä pyörällä jonnekin.
 
– Rajoitukset ovat välittämistä ja vastuuta: sitä, että vanhemmat tietävät, mikä lapsille on parasta. Varmasti lapset pelaisivat yökahteen, jos antaisi pelata, mutta sitten he menisivät väsyneenä kouluun.
 
Kotiympäristössä todellisia vaaranpaikkoja ovat hehkuvat uuniluukut ja vieressä kulkeva tie.
 
Uuniluukkujen uhka on osoitettu kaikille lapsille samalla tavalla: kun he kuitenkin ovat halunneet koskea luukkuun, isä on antanut sen hetken lämmetä niin, että lapset ovat huomanneet kuumuuden, mutta eivät ole polttaneet sormiaan.
 
Rangaistuksiakin joskus annetaan; esimerkiksi sellaisia, että ei saa pelata.
 
– En ole koskaan huutanut lapsilleni, mutta he tottelevat todella hyvin. Jos vähänkin korotan ääntäni, he ovat äkkiä rivissä, kertoo isä.
 
Myös koulusta ja kerhosta on tullut myönteistä palautetta. Käytösnumerot ovat kiitettäviä. Armi sai stipendinkin käytöksestä.
 
Lasten luonne-erot toki näkyvät. Kaikki Järvisen lapset temppuilevat telineissä, mutta Ruut ja Elias pohtivat muita tarkemmin, mihin lähtevät mukaan.
 
 
 
”Otetaan vain oksista kiinni.” Siinä Ruutin neuvo puuhun kiipeämiseen. Kun jotain osaa, ei oikein osaa selittää, että miten.
 
Järvisen kuusi lasta esittelevät muutenkin perheen kasvatusmetodeja mieluummin tekemällä. Akseli ja Elias kaartavat sisään rullaluistimilla. Vanhat, kuluneet lattiat eivät siitä pahastu, tuumii perheen äiti.
 
Järvisilläkin se menee siten kuin ehkä tyypillisesti ajatellaan menevän: isä on rennompi ja äiti yrittää opetella rennommaksi.
 
– Olen luonteeltani jämpti käytännön ihminen ja sellainen, että helposti varoittelen lapsia. Juhan myötä olen oppinut rennommaksi. Vieläkin minulta saattaa kuitenkin tulla, että ”varo ettet tipu”, kertoo Mari Järvinen.
 
Ei ole yllätys, miten lapset kuvailevat koulunkäyntiään: ”aina kaikki kielletään”.
 
– On puolapuut, mutta niitä saa kiivetä vain puoleenväliin, kertoo Akseli.
 
– Meidän ei ole annettu kiivetä edes puoleenväliin, jatkaa Elias.
 
Välillä Elias käy näyttämässä isälleen kättään. Ihoon sattui. Yhtään itkua ei kuitenkaan iltapäivään mahdu.
 
Jos sattuisi, lapset tulisivat vanhempiensa syliin.
 
– Kun lapsella on jokaisen kolhun jälkeen turvallinen syli, joka ei vähättele eikä myöskään ylireagoi, kehittyy lapsen psyyke vastaanottamaan kolhut.
 
Yksi isompi vahinko on tapahtunut. Luukas tipahti neljävuotiaana katon rajasta ja katkoi pahasti ranteensa.
 
– En mene paniikkiin, kun jotain sattuu, mutta sitten kun Luukas oli nukutettu, itkin varmasti kolme tuntia autossa, muistelee isä.
 
Eikö senkään jälkeen tehnyt mieli purkaa kiipeilytelineitä?
 
– Ei, vastaa Juha Järvinen ykskantaan.
 
– Enemmän se kuitenkin antaa. Ja kaikessa voi aina sattua. Naapurin lapsi kaatui kesällä pyörällä niin, että molemmat kädet menivät poikki.
 
Jos jotain sattuu, vastuu on aina vanhemmilla, korostaa Järvinen.
 
Hän on kuitenkin sitä mieltä, että temppuilun määrään nähden hyvin vähän on haavereita tullut.
 
– Väitän, että mitä enemmän annetaan kiipeillä ja juosta, sitä vähemmillä mustelmilla selvitään.
 
Jos ei olisi pienestä asti harjoitellut, ei pystyisi painimaan ja roikkumaan köysissä samaan aikaan. Järvisen lasten motoriset taidot ovat keränneet kiitosta neuvolassa. Kun Luukas meni jalkapalloharjoituksiin, hänet olisi siirretty isompien lasten ryhmään.
 
 
 
 
Juha Järvinen puhuu reflekseistä, evoluutiosta ja ihmisen luontaisista vaistoista. Siitä, miten synnynnäiset kyvyt surkastuvat, jos niitä ei käytä.
 
Sanoma on kaukana toisesta ääripäästä, joka suosii konttauskypäröitä. Järvisen mielestä sellaiset ovat haitallisia kehitykselle.
 
– Kun juuri seisomaan oppinut lapsi nousee pöydän alla ja lyö päänsä pöytään, se sattuu hiukan ja lapsi oppii varovaisuutta ja avaruudellista hahmotusta. Kun sattuminen estetään kypärällä, ei lapsi opi varovaiseksi, päinvastoin.
 
Sitä paitsi pienten lasten luut ja lihakset ovat joustavia, sanoo Järvinen.
 
Suojelevat vanhemmat, tämän päivän kolmi-nelikymppiset, elivät oman lapsuutensa aikana ennen kännyköitä ja jatkuvaa valvontaa.
 
Miten paljon Järvisten filosofia lopulta eroaa siitä, miten lapset Suomessa 60-, 70- tai vielä 80-luvullakin kasvatettiin?
 
Ei välttämättä kovinkaan paljon.
 
– Nykyisin ollaan ylisuojelevia ja lasten liikkumista rajoitetaan, sanoo Järvinen.
 
 
Teksti: Kaisa Hahto
Kuvat: Jukka Lehojärvi