Kanta-Häme

“Olen niin väsynyt olemaan täällä H-linnassa” – postineiti Martan päiväkirja vie vuoden 1914 nuorisomuotiin

Nuoren postineidin päiväkirja vuodelta 1914 avaa ikkunan uneliaaseen varuskuntakaupunkiin ja kauppiasperheen arkeen.

Martta-neiti kaipasi Hämeenlinnasta Helsinkiin, rakastui venäläiseen sotilaaseen ja mietti suhteen tulevaisuutta. “Mikähän minusta maailmassa tulee?”

”Juhannusilta! Minun juhannusiltani vietto on hyvin mieto: ei kukkasen nuppua ole huoneessani, eikä juhannustunnelmaa sydämessäni. Kävin ensin [sisarellani] Idalla kukkia kastamassa, tulin kotiin, pesin jalkani ja sukkani. Istun nyt tässä.”

Näin kirjoitti päiväkirjaansa hämeenlinnalainen postivirkailija Martta Ritvanen juhannusaattona 23.6.1914.  Hän oli 19-vuotias edellisen vuoden ylioppilas Hämeenlinnan ruotsalaisesta yhteiskoulusta ja työskenteli Hämeenlinnan postissa.

”Minun on niin outo olla. Olen niin väsynyt olemaan täällä H-linnassa, riippuvaisuudessa ja ahtaudessa. Tahtoisin ulos – kauas vapauteen.”

Minkälaista oli kauppiasperheen arki sata vuotta sitten Hämeenlinnassa, Venäjän suuriruhtinaskunnan varuskuntakaupungissa? Siihen päiväkirja avaa ikkunan.

Martan tarina valaisee myös nuoren naisen ajatusmaailmaa ja hänen lukuisia ihastumisiaan. Päiväkirjan perusteella näyttää siltä, että ajan moraalikäsitykset alkoivat väljentyä, ja nuorten julkinen seurustelu oli mahdollista. Milloin istuttiin Rantapuistossa, milloin käytiin ajelulla Aulangolla tai Vanajavedellä.

Martan kymmenistä päiväkirjoista on säilynyt suvun hallussa vain yksi, numero 22. Se ulottuu vuoden 1914 kesäkuusta saman vuoden marraskuulle.

Tekstin alusta heijastuu pieni surumielisyys. Nuori, tunteellinen tyttö istuu yksin kotona, pohtii elämänsä merkitystä ja kirjoittaa päiväkirjaansa turhautuneen tuntuisena.

 “Vaikka minusta tulisikin vaan piikatyttö, niin olisin kiitollinen, jos pääsisin pois täältä”
“Mikähän minusta maailmassa tulee? Ei mikään tietysti. Vaikka minusta tulisikin vaan piikatyttö, niin olisin kiitollinen, jos pääsisin pois täältä. Mutta ei näy toivoakaan.” 

Arki pikkukaupungissa

Vuosisadan alussa Hämeenlinna oli noin 6 000 asukkaan pikkukaupunki. Martta piti paikkakunnan ympyröitä pieninä ja ahtaina ja kaipasi muutosta elämäänsä.

Hän piti paljon iloisesta ja seurallisesta Lydia-siskostaan, ”Lyllystä”. Helsingissä työskentelevä isosisko toi kotikaupungissa vieraillessaan piristystä arkeen ja tuulahduksen avarammasta, mielenkiintoisesta maailmasta.

”Lylly tulee pian tänne. On niin hauskaa.” 

”Ei minulla ole nyt ollut niin ikävä, kun Lylly on kotona, päinvastoin on aika kulunut melkein hauskasti. Olemme uineet ja käyneet puistossa, nauraneet ja vitsailleet ja pitäneet lystiä.” 

Toisaalta ahdasmielinen paikkakuntakin alkoi pikkuhiljaa availla oviaan ulkomaailmaan.

“Kyllä on kumma, miten vapaaksi tämä ahdasmielinen kylä on tullut, että nuori mies ja nuori nainen voivat vapaasti seurustella kaksin.”
”Uimme tänään matalikolle. Siellä oli Orraeus ja Mönkö. O. lähti minun kanssani pois. Lylly jäi sinne. Kyllä on kumma, miten vapaaksi tämä ahdasmielinen kylä on tullut, että nuori mies ja nuori nainen voivat vapaasti seurustella kaksin. Ympärillä vain loiskivat laineet ja yllä sininen taivas. Ei se ennen olisi tullut kyseeseen.” 

Martan moraalikäsitykset olivat ajan tapaan tiukat, ja hän piti seurustelussa ehdottomasti tietyn rajan. Tuntui esimerkiksi kauhistuttavalta ja väärältä, kun hänen ihailemansa Lydia-sisko joutui naimisissa olevan miehen piirittämäksi.

”Lyllyyn on eräs nainut tohtori ihastunut. Eikä vaan ihastunut, hän rakastaa Lyllyä, ja on kahlehdittu toiseen. Minä itkin aamulla, kun Lylly näytti hänen kirjeensä. Miksi on elämä tällaista?”

Martta oli uskonnollinen, ja kirkolliset piirit vetivät häntä puoleensa. Hän muun muassa piti pyhäkoulua Hämeenlinnan ruotsinkielisille lapsille.

Muutenkin hän usein pohti Jumalan merkitystä ja rukoili häneltä apua ongelmissaan.

Ihalijoita ja ihastumisia

Martta oli nuori ja kaunis ja sai paljon ihailijoita.

Jotkut herättivät kiinnostuksen, toiset taas eivät. Vastakkaisen sukupuolen edustajan ulkoinen olemus oli seurannan kohteena ja kuvaukset pikkutarkkoja, kuten vain nuoren neidon päiväkirjassa voi olla.

”Täällä on joitakin vieraita taiteilijoita, jotka huomaavat minut paljon. Ovat sanoneet minua kauniiksi päin kasvojani.” 

”Saisinhan seuraa, jos tahtoisin, mutta en löydä mieleistäni.” 

Päiväkirjamerkinnöistä selviävät myös 1900-luvun ensi vuosikymmenen nuorison suosikkipaikat Hämeenlinnassa: Rantapuisto, Karlberg (Aulanko) ja Vanajavesi.

”Olimme heti Lyllyn tultua eräänä iltana Akseli H:n kanssa puistossa, jossa joimme sitruunamehua ravintolan verannalla. Ja sitten kuljimme rantatietä myöten ja katselimme luontoa. Oli ihana tyyni ilta, aurinko laski ja sen punerva valo viivähti puilla ja lehvillä.” 

“Tyyni järvi houkutteli meitä veneeseen, joka vei meidät Karlbergiin. Oli niin kaunista, niin huumaavan kaunista.”

Avarampaan maailmaan kaivannut Martta oli pyytänyt Postista kesällä 1914 siirtoa Helsinkiin. Jossain vaiheessa sitä hänelle lupailtiinkin.

“Aamulla kun neiti Lindfors kertoi lähtevänsä Helsinkiin lomalle, kysyi hän olisiko minulla halua saada paikka siellä, jos hän saisi toimitetuksi. Vastasin aivan vakavasti, että mielelläni tahtoisin, mutta sisimmässäni riemuitsin.” 

“Olisin juossut ja laulanut ilosta ja syleillyt neiti L:ia, josta olen ajatellut niin pahaa. Mitä voin sille, etten pidä hänestä, vaikka hän onkin ottanut minut siipiensä suojaan.”

Martta ei päässyt vielä syksyllä Helsinkiin. Paikka järjestyi kohtalonomaisesti muutaman vuoden kuluttua vuonna 1918. Hämeenlinnassa tulevaisuus olisi kenties ollut toisenlainen.

Sodan tuulet puhaltavat

Päiväkirjan alussa painottui nuoren neidon kevyt ja romanttinen haaveilu onnesta ja rakkaudesta.

Kesän kuluessa sävy kuitenkin muuttui vähitellen vakavammaksi ja kypsemmäksikin.

Suomi oli kesällä 1914 vielä Venäjän suuriruhtinaskunta, ja Hämeenlinnassa toimi venäläinen varuskunta kasarmeineen ja sotilaineen.

Ensimmäinen maailmansota oli puhjennut kesällä 1914, ja Venäjä joutui mukaan taisteluihin. Martasta tämä oli käsittämätöntä, ja hän kauhisteli monissa kohdissa sodan julmuutta ja raakuutta. Sota heijastui myös Hämeeseen.

”Kaikkialla vallitsee sotainen tunnelma. Elinkaupat ovat kallistuneet, junaliikenne melkein lakkautettu, posti tulee vaan kaksi kertaa päivässä. Silloin on mitä hirmuisin kiire.”

“Sotilaita vilisee koko päivän postissa, he poloiset lähettävät tavaroitaan kotiin Venäjälle. Ihmiset odottavat jännittyneinä sanomalehtiä ja sähkösanomia, joita tuon tuostakin jaetaan. Minä olen suorastaan ahminut kaikki tiedot.”

Työnsä takia Martan oli helppo seurata maailman tapahtumia, ja ne saivat hänen mielensä apeaksi.

”Sota – mikä julma sana! Ja nuo kauheat viestit, joita sanomat tuovat hurjista taisteluista, verestä, haavoista!  Miten paljon surua onkaan maailmassa tänä aikana! “

”Voi Luoja, miksi on maailmassa niin paljon kurjuutta? Minun koko sieluni palaa jollain lailla keventää huolia, mutta miten minä voin sen tehdä?  Avustusta Punaiseen Ristiin aijon antaa.”

Välillä heräsi pelko entisten rakastettujen ja tuttujen vuoksi.

”Ehkä F:kin joutuu sodan uhriksi. Olisi ase hänet surmannut, sydämetön ase ja minä olisin jäänyt suureen suruun. – Ja olisin häntä itkenyt kuin ainoaani.”

Sodalla oli myös seurauksia jokapäiväiseen elämään ja toimeentuloon.

”Asiat ovat kääntyneet niin, että en saa mitään palkkaa taas. En ole yhtään säästänyt, olen elänyt sen mukaan kuin raha on riittänyt ja nyt alkaa olla kaikki.” 

Rakkaus ylittää rajoja

Venäjän kielen hallinnut Martta joutui työssään usein tekemisiin venäläisen varuskunnan upseerien ja sotilaiden kanssa.

Myös nämä huomasivat kaupungin puistoissa käyskentelevät kauniit, hyvin pukeutuvat ja sivistyneet sisarukset.

”Olen saanut uuden tuttavan. Viime viikolla eräs upseeri mustassa viitassa iltaisin kulki kaupungilla. Minusta hän oli ruma, enkä häneen huomiota enemmän kiinnittänyt, vaikka Lylly sanoi hänen huomaavan minut.” 

“Yhden illan hän kulki yksin perässämme, toisena hän toi mukanaan erään vääräsäärisen, joka oli keväällä maankuulun Rakel P:n kanssa, mutta silloin menimme heti kotiin, kun he alkoivat liikaa huomata meitä.”

Lopulta tämä upseeri hurmasi kohteliaisuudellaan ja varakkuudellaan Martan.

”Oli jumalallinen ilta. Ajoimme automobiilillä Karlbergiin, puistoon, asemalle ja taas puistoon, ohi koko hänen rykmenttinsä ja kaikkien kaupunkilaisten, jotka olivat kokoontuneet asemalle, ohi matkustavaa leskikeisarinnaa katsomaan.” 

Martta piti itseään rohkeana ja modernina naisena. Tästä oli osoituksena kävely ja seurustelu julkisella paikalla, joskin isosisko oli aina mukana.

Nuoresta iästään huolimatta Martta piti kuitenkin tietyn välimatkan eikä uskonut miesten lupauksiin tai sortunut houkutuksiin.

Myöhemmin syksyllä hän kohtasi uuden, mielenkiintoisen tuttavuuden. Vähitellen kaikki entiset ihailijat haihtuivat mielestä taka-alalle uuden, Vasjenka-nimisen kavaljeerin myötä.

”Kun viimein kirjoitin, oli kesä – nyt on maa valkeana lumesta ja puut palelevat lehdettöminä pakkasessa.”

”Kun ensi kerran hänet näin, vilisi ympärillämme kadun elämää, ihmiset tulivat ja menivät. Mutta kaikkien joukosta näin kuitenkin hänet, nuorena, kauniina, oudossa punaisessa sotilaslakissa ja muiden sotahenkilöiden joukossa.”

Kun nuoret seuraavan kerran kohtasivat, Martta oli postissa töissä.

“Neuvoin häntä pankkiin. Silloin vasta näin suurten sinisten silmien syvän ja avoimen katseen, niin kumman suora ja lapsellinen se oli, ja otsa niin puhdas ja rehellinen. Hän tuli sitten usein, joka päivä monta kertaa päivässä.”

Sotilas jutteli luukussa Martan kanssa. Selvisi, että hän oli opettaja Sisä-Venäjältä ja “olojen pakosta vain tällä alalla.”

Sitten lopulta, eräänä sunnuntaiaamuna, kaksikko lähti yht’aikaa postista.

“Hän kysyi, saako minua saattaa. Lupasin, kadulla kun ei ollut vielä ketään.”

Ilmeisesti venäläistämispolitiikkaan kyllästynyt ympäristö ei hyväksynyt läheistä kanssakäymistä sortovallan edustajan kanssa. Erityisesti Martan äiti paheksui tuttavuutta.

Salatapaamiset Tähtipuistossa (nykyisin Sibeliuksenpuisto) ja Rantapuistossa kuitenkin jatkuivat, ja nuorten välille syntyi vahva kiintymys.

”Joka ilta me tapasimme. Rantapuiston penkillä istuimme pensaiden suojassa, istuimme ja puhelimme ja nauroimme. Hän oli niin nuori ja kaunis ja terve, kuin jumala. Ja hänen ajatukset olivat terveitä niin kuin hän itsekin, raittiita ja kauniita.” 

Martta ei väsynyt ihailemaan miehen olemusta ja luonnetta. Epävarma tulevaisuus kuitenkin huoletti. Olisiko heidän rakkaudelleen sijaa maailmassa?

“En minä kai koskaan oikeata rakkautta löydä.”
“En minä kai koskaan oikeata rakkautta löydä. Ehkä en itse osaa oikein rakastaa.”

Sodan vaikutukset alkoivat näkyä nuorten elämässä. Upseereita tarvittiin enemmän rintamalla, ja heitä koulutettiin lisää. Ero oli väistämätön, ja jäljelle jäivät vain muistot ja kirjeet, joissa Vasjenka ilmaisi arasti rakkautensa.

”Hän meni sittemmin upseerikouluun. Lähtö tuli äkkiarvaamatta. Kun eräänä lauantaina menin tapaamispaikkaamme, ei häntä ollutkaan. Arvasin heti, sillä hän oli kauvan odottanut sähkösanomaa.” 

“Kun menin Raatihuoneenkatua, näin hänen toveriensa menevän asemalle ja hän itse ajoi perässä. ’Hyvästi’ sanoi hän ohimennessään. – Niin hän meni. Viimeisenkö kerran hänet näin? Kyllä kai.” 

Ennen lähtöään mies oli työntänyt laatikkoon kirjeen. Siinä hän lupasi tulevansa vielä joskus takaisin Hämeenlinnaan, mutta Martta ei sitä uskonut.

Kirjeessä nuorukainen kertoi myös uudesta olinpaikastaan ja siitä, miten paljon työtä heillä oli. Hän ilmaisi viimein kaipauksensa ja tunteensa.

Kun Martta vastasi kirjeeseen, hän pyysi, ettei nuorukainen enää kirjoittaisi hänelle.

“Kun teillä kerran on niin paljon työtä, on paras, että vietätte vapaa-aikanne kirjoittaaksenne äidille ja veljille ja sille pitkälettiselle siskolle, jonka kuvan näytitte minulle. Ja sanoin hyvästi.” 

Vielä kerran Martta kuitenkin kirjoitti.

“Se rykmentti, johon hän täällä kuului, lähti sotaan, ja minä kirjoitin hänelle, että kiitän Jumalaa, ettei häntä enää ollut siinä. – Ah, minä en voi ajatella, että hänen nuori, solakka ruumiinsa runneltaisiin taistelutantereella! Hienot kasvot vuotaisivat verta, ja kalpeat kauniit kädet kohottaisivat asetta toisia vastaan.”

Vähitellen Martan ajatukset vaikuttavat seestyneen, ja hän järkeilee suhteen jatkuvuutta.

Päiväkirjan viimeiselle lehdelle on kirjattu rukouksen tapainen toive.

”On ilta ja istun yöpuvussa. Minun on kumman tyhjä olla. En ikävöi, en sure, en iloitse, en toivo – harmaata jokapäiväisyyttä on sieluni joka sopukassa. Sisimmässä vaan soi kuin hiljainen nyyhke: Jumala, suojele Vasjenkaa, joka on kaukana.”

Jälkikirjoitus

Martan ja Vasjenkan lyhyt rakkaustarina päättyi ilmeisesti tähän.

Vasjenkan kohtalosta ei ole tietoa. Ehkä hän menehtyi rintamalla tai maailmansotaa seuranneessa Venäjän sisällissodassa valkoisen armeijan palveluksessa. Tai kukaties hän selviytyi taisteluista ja bolsevikkien terrorista ja sai elää pitkän elämän jossakin Sisä-Venäjällä.

Martan lyhyestä elämästä on sen sijaan luotettavaa tietoa. Hän siirtyi vuonna 1918 Hämeenlinnasta Helsingin postiin virkailijaksi.

Ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta vielä vuoden alussa Martta oli Hämeenlinnassa. Sisällissodan vuoksi voi olettaa, että muutto on tapahtunut aikaisintaan kesällä.

Martta ei ehtinyt kauan nauttia kaipaamastaan vapaudesta. Syksyllä 1918 riehuneen tulirokkoepidemian aikana hän sairastui vakavasti ja menehtyi syyskuussa vain 24-vuotiaana Helsingissä Fredriksbergin kulkutautisairaalassa.

Martta on haudattu Hämeenlinnaan Ahveniston hautausmaalle Ritvasen sukuhautaan.

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Hämeen Sanomissa 27.6.2018

Hämeen Sanomien Plussa on ilmestynyt ja siinä ovat vuoden parhaat lukuhelmet – lue uudenvuodenpäivän näköislehti tästä!