Kanta-Häme

Oma koti kullan kallis

 

Kun Hämeen Sanomien Sunnuntaisivut pyysi lukijoita kuvaamaan kotiaan, tuli kuvia muutamassa päivässä yli 50. Kuvissa ei ollut vain skandinaavista vaaleutta, vaan järvinäkymätaulu lähiökodin saunassa, mummun lastenlapsia odottava nojatuoli, vesiväreillä maalattu seinämaalaus tai itse tehty karvalamppu.
   
Oma koti on asukkailleen aina arvokas. Se on kultaakin kalliimpi pakopaikka silloin, kun irtisanominen uhkaa tai luonnonkatastrofit järisyttävät palloamme. Kotona voi vetää viltin niskaan silloin, kun siivoaminen ei huvita.
   
– On hirveän hyvä sanonta, että koti on paikka, jossa kolhut korjataan. Silloin eivät kyllä hienotkaan huonekalut auta, vaan se, että ihmissuhteet ovat kunnossa, kuvakisaan osallistunut hattulalainen Marita Laine muistuttaa.
   
Laineen kuvissa näkyy eletty elämä ja kodin jokaisella huonekalulla on tarinansa. Massatuotanto ei Marita Lainetta ole koskaan sanottavammin kiinnostanut niin kuin ei suurinta osaa suomalaisista.
   
– Nuorena pidin kyllä moderneista huonekaluista, etenkin Yrjö Kukkapuron tuoleista ja Muuramen Neppari-hyllyistä. 70-luvulla kiinnostuttiin taas vanhoista huonekaluista ja minäkin hankin niitä. Olen aina ihmetellyt sitä,miksi kotia pitäisi koko ajan olla muuttamassa. Meillä on yhä samat huonekalut, jotka aikoinaan hankin.
 
Kaikki on in
 
90-luvun lamasta alkaneelle sisustusbuumille ei näy loppua, vaan se vain kiihtyy. Suomessa julkaistaan 30 sisustamisen ja rakentamisen aikakauslehteä, joiden yhteenlaskettu levikki lähentelee puolta miljoonaa. Sisustusblogeja on valtavasti ja television sisustusohjelmien kirjo sen kun vain kasvaa.
   
Sisustusasioissa Suomi on seurannut monessa mielessä Ruotsin mallia. Vielä ei täällä sentään ole lapsille suunnattua sisustusohjelmaa niin kuin Ruotsissa, mutta eiköhän sekin sieltä vielä tule.
   
– Kodin sisustukseen alettiin kiinnittää Suomessa huomiota vasta 60-luvulla, kun ihmisten tulotaso nousi ja vapaa-aika lisääntyi. Silloin ylimääräinen raha laitettiin kuitenkin mieluummin matkustamiseen. Vasta 80-luvulla sisustaminen alkoi toden teolla kiinnostaa, kun yksilöllisyys korostui, tutkija, toimittaja ja kirjailija Katja Lindroos pohtii.
   
Suomalaisten asumisessa pitkään korostunut tasa-arvon vaatimus on jo elettyä aikaa. Enää ei tyydytä asumaan ihan tavallisissa kodeissa ja ostamaan ihan tavallisia huonekaluja niin kuin kaikki muutkin. Kodeissa saavat kukkia monet eri tyylisuunnat, eikä mikään ole enää in, jos nyt ei ihan outkaan. Kodin halutaan ennen kaikkea olevan asukkaidensa näköinen.
   
– Ekologisuus on tullut koteihin. Nyt tehdään itse ja tuunataan kotia oman näköiseksi.
 
Kukaan ei halua olla tavallinen
 
Kun suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkeihin, kodeissa oli tärkeintä toimivuus – ei ulkonäkö. 50-luvulla oli kaikesta pulaa, 60-luvulla niukkuus oli ihanne ja viimeistään 70-luvun öljykriisi opetti, etteivät luonnonvarat kestä loputtomiin.
   
Lähiöt ratkaisivat asuntopulan kertaheitolla ja muuttivat suomalaisen asumisen kulttuurin. Massatuotanto synnytti tavallisia taloja ja niihin tavallisia koteja, joissa asuivat tavalliset ihmiset.
   
Nyt kukaan ei halua olla vain yksi monista, vaan yksilö, joka elää yksilöllisessä kodissa. Kotia ja kohta myös pihaa tai parveketta sisustetaan nyt intohimoisemmin kuin koskaan. Sisustajien heimolle ei mikään ole liikaa.
   
– 70 prosenttia suomalaisista asuu sotien jälkeen rakennetuissa standardiasunnoissa, vaikka emme enää haluakaan stadardikotia. Koti on paikka, johon voimme vielä vaikuttaa ja toteuttaa itseämme, Katja Lindroos korostaa.
   
Parjatut lähiöt ovat Lindroosin mielestä mainettaan parempia. Hän on antanut niille nimen MOMO ( modern and modest eli vaatimaton ja moderni), kun kukaan muu ei ole vaivautunut niille nimeä antamaan.
 

Talot, jotka ovat aina moderneja

Niitä on kaikkialla ja niitä on paljon. Kun suomalainen muutti 1950- ja ennen kaikkea 1960-luvulla kaupunkiin, oli asunnoista niin kova pula, että taloja piti rakentaa paljon, nopeasti ja halvalla. Syntyivät suomalaiset lähiöt, jotka edustivat oman aikansa loputonta uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja jatkuvaan kehitykseen.
   
50-, 60- ja 70-luvulla rakennetut talot siirsivät asutuksen pelloille, mutta myös sysäsivät historiaan kaupunkien vanhan rakennuskannan. Hämeenlinnassa saivat kyytiä niin Vainikaisen kahvila kuin Rytkösen kirjakauppakin, kun niiden tilalle rakennettiin 60-luvun alussa Keskustalo ja Pohjolan sininen lamellitalo. Rautatieasema sai 50-luvulla kainaloonsa rapatun kerrostalorivistön Hämeentielle ja Kaurialaan nousivat kaupungin ensimmäiset tornitalot.
   
Massatuotannon vuosien elementtitaloissa asuu yhä yli miljoona suomalaista. Aika on tehnyt massataloista suomalaisen asumisen perinnettä.
 
Juuret lähiöissä
 
Suomalainen yhteiskunta muuttui rajusti, kun suomalaiset jättivät maaseudun ja muuttivat pieniin kaupunkiasuntoihin. Katja Lindroos muistuttaa, ettei silloin kyselty, millaisissa asunnoissa ihmiset olisivat halunneet asua. Päätös siitä, millainen suomalainen koti on, tehtiin ensin arkkitehdin pöydällä ja 1970-luvulla rakennusliikkeen insinöörin työhuoneessa.
   
Sotien jälkeiset asunnot tehtiin suurille lapsiperheille, joiden äiti oli kotona. Enää ei ole suuria lapsiperheitä ja naiset käyvät kodin ulkopuolella töissä, mutta asunto on pysynyt samanlaisena. Vain harva pitää laatikkokotiaan unelmiensa asuntona, mutta monelle se on yhä arjen todellisuutta.
   
– Lähiöissä on monen suomalaisen juuret. Minunkin molemmat mummolani olivat lähiössä ja itse elin lähiössä lapsuuteni ja nuoruuteni. Niin kuin niin monen muunkin lähiölapsen unelmakoti oli kuitenkin aivan jotakin muuta. Haaveilin asuvani ennen vuotta 1935 rakennetussa jugendtalossa, mutta löysin itseni 50-luvulla rakennetusta kerrostalosta, Katja Lindroos nauraa.
   
Lähiöiden puolestapuhujaksi leimaantunut Lindroos myöntää, että etenkin 70-luvun rakennusbuumin vuosina tehtiin lähiöihin sutta ja sekundaa. Laatuun ei ehditty kiinnittää huomiota, sillä oli kiire rakentaa mahdollisimman paljon asuntoja. Pelkästään vuonna 1974 rakennettiin yli 70 000 uutta asuntoa eli yli kaksi kertaa enemmän kuin vaikkapa tänä vuonna.
 
Purkaminen olisi virhe
 
Lähiöistä puhutaan usein yhtenä massana, vaikka lähiöt eroavatkin toisistaan. Kaikki talot eivät ole suinkaan niin huonossa kunnossa kuin yleisesti annetaan ymmärtää. Katja Lindroosin mielestä asia ei ole mustavalkoinen: jotkut talot voi olla pakkokin purkaa, mutta jotkut kannattaa peruskorjata.
   
– Ettei nyt vain tehtäisi samaa virhettä kuin 1960-luvulla. Silloinhan purettiin surutta terveetkin vanhat rakennukset edistyksen nimissä. Vanhoille taloille ei annettu mitään arvoa aikana, jolloin vain uusi oli hienoa ja elementti kunniassaan. Näen paljon samaa tämän päivän suhtautumisessa lähiöihin. Meitä vaivaa lyhytnäköisyyden tauti.
   
Muutosta on ilmassa. Katja Lindroos uskoo, että lähiöiden arvostus kasvaa koko ajan. Vaikka suomalainen asumisen ihanne onkin sitkeästi omakotitalossa, ovat kerrostalot saaneet jo omat ihailijansa. Ensimmäiset lähiöt on jo suojeltu ja asukkaat ovat aktivoituneet parantamaan asuinympäristöään.
   
– Lähiöissä on paljon mahdollisuuksia. Asuntoja voitaisiin yhdistää toisiinsa ja ottaa isot kerhotilat ja pesulat yhteiskäyttöön. Aina ei ole edes kyse suurista rahoista, vaan hyvistä ideoista ja yhteishengestä. Ja yksi hyvä puoli lähiöissä ainakin on: niitä ei ole yleensä suojeltu. Laatikossa jokainen voi irrotella oman mielensä mukaisesti. (HäSa)

Samanlaisia koteja kaikille

 
Lähiöiden ideologia syntyi jo paljon ennen sotia, mutta se päästiin toteuttamaan vasta, kun sota oli moukaroinut Euroopan rakennuskannan. Taustalla oli aina kaunis ajatus siitä, että kaikki tarvitsevat hyvän kodin. Demokraattisuuden nimissä haluttiin rakentaa taloja, joissa asuvat niin herrat kuin narritkin samanlaisissa asunnoissa.
   
Kun lähiöitä alettiin rakentaa, olivat kaupunkien vanhoina pidetyt jugendtalot saman ikäisiä kuin Suomen vanhimmat lähiöt ovat nyt. Lähiöitä ei alun alkaen suinkaan rakennettu eriöiksi, vaan lähelle kaupunkien keskustaa niin kuin sana lähiö antaa ymmärtääkin.
   
– Suomessa modernilla on aina tarkoitettu uutta. Vaikka 60- ja 70-luvuista onkin kulunut aikaa jo vuosikymmeniä, ovat ne puheissamme yhä uutta ja nykyaikaa. Suomen asumisen perinne on juuri modernismissa, Katja Lindroos pohtii. 
   
Sisustamisessa Suomessa pidetään modernina tyyliä joka syntyi jo sata vuotta sitten, kun Suomi teollistui. Ahtaissa asunnoissa sairasteltiin paljon ja suunnittelijat kiinnittivät huomiota asuntojen puhtauteen, raikkauteen ja valoon.  Valkoisen värin suosio sisustuksessa sai alkunsa juuri hygienian korostamisesta, sillä siinä lika näkyi paremmin. Asuntojen ikkunat kasvoivat 70-luvun energiakriisiin asti ja pelkistettyä sisustusta pidettiin rehellisenä.
 
Se, mitä Suomessa ei itse keksitty, matkittiin Ruotsista. Lähiöiden rakentamisen villeinä vuosina Ruotsiin matkasikin suomalaisia eturivin suunnittelijoita melkein ruuhkaksi asti.
 
Koti muuttuu
 
Ensimmäisten Suomeen rakennettujen lähiöiden talot ripoteltiin keskelle metsäistä luontoa. Vasta autojen yleistyminen etäännytti lähiöt kaupunkien keskustasta ja ohjasi kuluttamisen marketteihin. Talot rakennettiin riviin katujen varsille.
   
Kiire ja tehokkuus muuttivat lähiöitä. Talot rakennettiin kortteleiksi niin, ettei nostokurkea tarvinnut siirtää välillä pois talojen keskeltä. Tehokkuusajattelu syrjäytti inhimillisyyden, kun tärkeimmäksi asiaksi nousi mahdollisimman edullinen massarakentaminen.
 
Vaikka lähiöitä arvosteltiin jo rakennusvaiheessa kylmiksi ja kolkoiksi asuinpaikoiksi, oli lähiökoti monelle asukkaalleen luksusta.
   
– Kodit rakennettiin ennen kaikkea lasten ehdoilla. Heillä piti olla omat huoneet ja esimerkiksi kylpyhuoneen kalusteet rakennettiin lasten takia mataliksi. Asuntojen pohjaratkaisu oli sellainen, että lapsi pääsi ajamaan kolmipyöräisellään sen ympäri.
 
 Parhaiten kodin muutoksesta kertoo olohuone. Vielä 50-luvulla riitti pieni sohva, mutta kun televisio kannettiin kotiin, alkoi sohvan koko kasvaa. 1960-luvulla koko perheelle riittänyt 160 senttiä leveä sohva on 2000 luvulla jo tuplasti suurempi ja kasvaa koko ajan.
   
1950-luvun kodeista otetuissa kuvissa kiinnittyy huomio tilan tuntuun. Vaikka asunnot olivat keskimäärin vain 50-neliöisiä, oli niissä kummasti tilaa, sillä ihmisillä ei ollut tavaraa yhtä paljon kuin tänään. Lähiökodeissa asuvien ongelma onkin sopivien säilytystilojen puuttuminen.
   
Lähiöt tehtiin massatuotantona. Elämme yhä hyljeksityn massatuotannon keskellä, vaikka makumme onkin muuttunut. Kaikki ei kuitenkaan muutu. Katja Lindroos on huomannut saman kaavan toistuvan.
   
– Aikakaudesta riippumatta ihmiset tuntuvat hyljeksivän omien vanhempiensa aikaansaannoksia ja ihailevan isovanhempiensa tyylitajua. Kapinoinnin tarve näkyy etenkin suhtautumisessamme taloihin.