Kanta-Häme

Omaa kuolemanpelkoa karussa

Luuta, nahkaa, sulkaa ja karvaa. Sampsa Indrénin näyttelyn nimi on kuin tuoteseloste.

– Tuon oravarukan löysin tienvarresta ja näiden lintujen raatoja olen keräillyt ulkoluodoilta, lähinnä Porkkalasta.

Indrén nauraa, että hänen työvälineisiinsä lukeutuu myös kasvonaamari, sillä hajuhaitat työhuoneella äityvät välillä ”aika hurjiksi”.

Galleria Koneen näyttelyssä raadot ovat musteella paperille piirrettyjä ja öljyvärein ikonipohjille maalattuja.

– Vaikka en valitse teemaksi kuolemaa, se selvästi seuraa minua ja puskee jotenkin läpi.

Taiteilija avaa auliisti mustavalkotöiden metatasoa.

– Valkoinen paperi symboloi loppumatonta kuolemaa ja pikkutarkka piperrys omaa kuolemanpelkoani. Viivamaailmalla yritän epätoivoisesti ja neuroottisesti täyttää tyhjyyttä, joka meitä kaikkia odottaa.

Indrén suhtautuu kuitenkin kuolemaan lohdullisena asiana.

– Kuolema on äärimmäinen raja, joka piirtää elämän näkyväksi. Ainoa asia, joka mahdollistaa tunteet ja isot intohimot.

Indrén allekirjoittaa ajatuksen, että taiteen yksi tehtävä on toimia välittäjänä yksityisten tunteiden ja yleisen tason välillä.

– Toivon, että töistäni välittyisi jotain tunteita. Ainakin olen itse niitä sinne ladannut.

Lintumaalaamisella on pitkät perinteet Suomen taidehistoriassa, ja Indrén sanoo kunnioittavansa vanhojen mestareiden töitä. Jokin niissä kuitenkin häiritsee.

– Tauluissa linnut muka elävät, vaikka kuolleina ne ovat siellä von Wrightien työhuoneessa olleet. On jotenkin kummallista maskeeraamista, että linnut maalataan oksannokkaan.

Indréniä viehättää tuhoutuminen, jota tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Näin on myös oltava, sillä se mahdollistaa uuden kasvamisen.

– Välillä tuntuu, että länsimaisessa kulttuurissa pyritään steriiliin, hajuttomaan ja mauttomaan olemisen malliin. Tavoitellaan mahdotonta ikuista nuoruutta, mikä on sivu mennen sanottuna äärettömän tylsää.

Indrénin taidetta luonnehditaan usein häiritseväksi. Viime keväänä Muurmanskin taidemuseo kieltäytyi ripustamasta kahta työtä näyttelyyn, vaikka se tiesi mitä odottaa. Kaksi muuta Teemu Mäen entisen oppilaan teosta sai kylkeensä K16 -varoituksen.

– Ei aavistustakaan miksi. Minusta on tietysti hienoa, että voin kertoa tätä tarinaa.

Toinen K16 -töistä oli Hämeenlinnassakin esillä oleva Lämmin syli, jonka mallina istui Indrénin vaimo.

– Hän on rakkauden ja rauhan tyyssija, mutta parisuhteessa on aina valta-asetelmia. Sen takia maalasin hänestä ison, uhkaavan… ja samaan aikaan kyllästyneen. Häiritsevä vaikutelma putkahtaa töihin jostain alitajunnassa.

Indrén käyttää mustetöissä ohutta hiusterää, jota hän kastaa mustepulloon. Jälki on äärimmäisen yksityiskohtaista.

– Joka viivan täytyy osua kerralla. Joidenkin piirustuksien kanssa olen piehtaroinut kuukausitolkulla. On niin nautinnollista, kun pääsee oikein eksymään pieneen piperrykseen, myhäilee Indrén.

Taiteilija myöntää, että yksityiskohtaisuus on myös hyvä keino hillitä katsojan askellusta.

– Voin röyhkeästi sanoa, että se on taktiikkani pysäyttää hänet hetkeksi kuvan äärelle. HÄSA

 

Sampsa Indrénin näyttely Luuta, nahkaa, sulkaa ja karvaa Galleria Koneessa Verkatehtaalla 1.10–25.10.