Kanta-Häme

Omainen kärsii elinkautisen

Poliisi soittaa ovikelloa lauantaiaamuna kello kymmenen. Sisään astuu vakavailmeinen partio. Heillä on ikävää kerrottavaa Miettisen pariskunnalle. Tyttärenne on kuollut. Henkirikoksen uhrina. Tappajaksi poliisi epäilee tyttären aviopuolisoa.

Ei voi olla totta. Järkyttävä tieto on viedä jalat alta.

Marketta Miettisen valtaa epätodellinen olo. Hän tuntee olevansa kuin tyhjyyttä humiseva laatikko.

Viikonlopun suunnitelmat muuttuvat. Niillä ei ole enää väliä.

Pariskunnan koko elämä muuttuu. Lopullisesti. Alkaa uusi ajanlasku. Ennen ja jälkeen.

Surmaaja ei vienyt vain tyttären henkeä. Uhreja ovat myös vanhemmat. Heidät on sysätty syksyisen pimeälle polulle, jonne tuikahtelee sateen keskellä vain heikkoja valopilkkuja.
Vankilan ovi helähtää aikanaan auki tappajalle.

Ainoan lapsensa menettäneet vanhemmat eivät pääse koskaan eroon katkerasta kivustaan. Heidän elinkautisellaan ei ole päättymispäivää.

Lapsensa menettäneet vanhemmat jäävät alussa tuskansa kanssa yksin.

Poliisit kertovat, että Kuopion kriisikeskus ottaa yhteyttä. Niin tapahtuukin iltapäivällä. Sokin keskellä keskustelusta ei tule mitään. Tapaamisaika sovitaan seuraavalle viikolle. Aikaa joudutaan kuitenkin siirtämään kolmen viikon päähän.

– Olimme silloin jo turhautuneita ja kiukkuisia. Emme halunneet jatkaa tapaamisia. Avun olisi pitänyt tulla heti.

Miettisten asuinpaikkakunnan SPR:n työntekijät käyvät katsomassa seuraavalla viikolla. Se tuntuu hyvältä.

– Pienellä paikkakunnalla ei ole oikein mitään, josta saisi tukea. Kauemmas ei jaksa lähteä.

Sukulaiset elävät surussa rinnalla muutaman kuukauden, mutta muuten ympäristö ei ota heitä huomioon. Monet sanovat, etteivät ystävät osaa ja heillä ei ole voimavaroja lähestyä surevia omaisia.

– En ajattele itse näin. Tunsin vain, että meidät on jätetty yksin. Minulla oli tosi paha olo ja tunsin, että tarvitsen apua.

Tuki löytyy etsimällä.

Miettinen huomaa netistä Henkirikosten uhrien omaiset -yhdistyksen Huoman.

– Soitin sinne. Puhuin toiminnanjohtaja Sanna Kalajanniskan kanssa tunnin. Sain vertaistukihenkilön, joka soitti jo samana iltana.

Tukihenkilö soittaa parin viikon välein seuraavan puolen vuoden ajan. Miettinen itse on yhteydessä yhdistykseen muutaman kerran.

– Silloin tunsin, etten ole yksin. Muistan, miten helpottavaa se oli.

Terapiaa Miettinen ei saa kotikunnastaan. Ei jaksa hakea oman paikkakunnan ulkopuoleltakaan. Keskustelusta saman menetyksen kokeneiden kanssa hän saa voimaa ja uskoa selviytymiseen.

– Kun muutkin selviävät, miksen minäkin.Vertaistuki on ollut paras apu.

Mieskin saa apua, kun Miettinen kertoo hänelle vertaistukihenkilön kanssa käymistään keskusteluista. Pariskunta kertaa yhdessä soiton sisältöä.

Miettinen sanoo, että elämä on muuttunut täysin ja samalla koko ihminen. Entistä kovemmaksi. Uutta elämää leimaavat viha ja katkeruus. Ystäväpiiri vaihtuu.
Ne, joilla ei ollut sanoja lähestyä alussa suurimman surun keskellä, jäävät taakse.

– Olisivat vaikka nyökänneet tai tarttuneet käsivarresta, niin olisin tiennyt, ettemme ole yksin. Koen, ettei myötätuntoa haluttu minulle osoittaa.

Pahinta on, ettei noteerata mitenkään.

Uusia ystäviä löytyy vertaistukiryhmän kokoontumisista. Toisen ymmärtämiseksi ei tarvitse sanoja. Tapaamisia Miettinen odottaa kovasti. Niihin on päästävä pitkänkin matkan takaa.

Syksyllä 2014 Varkaudessa aloittaa pienryhmä, jossa on kuusi henkirikoksen uhrin läheistä ja diakonissa. Tapaamisia on kolmen viikon välein. Isommalla joukolla vertaistukiyhdistyksen jäsenet kokoontuvat kaksi kertaa vuodessa.

Tappajaa Miettinen ei paljon mieti.

Puolen vuoden oikeudenkäynnin ajaksi hän kerää kaikki voimansa taistellakseen tyttärensä oikeuksien puolesta. Surmaajalle hän haluaa mahdollisimman kovan tuomion.

Ensimmäisessä istunnossa Miettinen haluaa, että hänen ja tappajan välissä on sermi. Sitten hän karaisee luontonsa ja istuu samassa salissa syytetyn kanssa ilman näkösuojaa. Hän haluaa näyttää, että on entistä vävyään vahvempi. Surmatyön tekijä on halveksittava raukka.

– Hän sai yhdeksän vuoden ja kuuden kuukauden tuomion. Suomessa ei anneta pitkiä tuomioita.

Kovakaan tuomio ei korvaa menetystä.

– Meillä ei ole enää lasta. Tappajan äiti sai pitää lapsensa.

Katkeruus on syvä vielä kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen. Vertaisryhmässä yli kymmenen vuotta olleetkin sanovat, että katkeruus nousee yhä pintaan.

Surutyö alkaa vasta oikeudenkäynnin jälkeen. Kalajanniska kertoo, että tutkimuksen mukaan vie kolmesta viiteen vuotta päästä sinuiksi menetyksen kanssa. Vasta sen jälkeen pääsee työstämään eri asioita, kuten katkeruutta, eteenpäin.

Suurimmalla osalla se kulkee aina mukana, mutta sitä oppii kantamaan rinnalla niin, ettei se ohjaa elämää.

– Jotkut sanovat, että viha ja katkeruus tekijää kohtaan on taakka, jota kantaa aina mukanaan. Melkein kuulee, miten reppu raahaa hiekkatiellä maata.

Miettinen sanoo, että on huojentavaa kuulla, että muillakin on samoja tunteita. Että se on normaalia tällaisessa tilanteessa.

Se on vertaistuessa parasta. Ei tarvitse ihmetellä, onko sairastumassa henkisesti.

Raskaan menetyksen kokenut ihminen on surumielinen, väsynyt, vihainen ja aloitekyvytön. Hän tekee vain kaiken pakollisen kotona. Muu jää tekemättä. Sillä ei ole merkitystä.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää vaellusta murheen laaksossa. Ajan kuluessa joukkoon pujahtaa myös ilon päiviä.

– Jonain päivänä huomaan, että minähän olen onnellinen. Silloin näen, että olen päässyt eteenpäin.

Se on aaltoliikettä. Välillä tuntuu hyvältä, välillä lähes toivottomalta.

– Jos tulee oikein paha olo, tiedän, että saan kiinni vertaistuki-ihmisen. Ensimmäisenä jouluaattona Sanna soitti minulle ja kyseli, olenko yksin.

Nyt Miettinen tuntee, että joku pitää hänestä huolta.

Vuodenkierrossa on vaikeita päiviä, jotka muistuttavat menetyksestä. Äitienpäivä on raskas, mutta mustin päivä on tyttären kuolinpäivä. Hän muistaa tyttärensä tapettuna, ei kuolleena.

Puoli vuotta traagisen tapahtuman jälkeen äidin syntymäpäivillä lauletaan, että elämä on kaunis. Se tuntuu mahdottomalta ajatukselta, itkettää valtavasti.

Miettinen on käynyt vertaistukiryhmien tapaamisissa vuoden ajan. Se on parasta terapiaa. Ilman vertaisryhmän tukea olisi ollut vaikea selvitä tähän asti.

Yhteenkuuluvuus on vahva. Vieraalle tuskaansa olisi vaikeampi purkaa. Vertaistensa kanssa puhuessa antaa ja saa. Uusi tulija otetaan lämpimästi vastaan.

Vertaistukiryhmä ei ole rinki, jossa itketään yhdessä. Siellä tehdään asioita, joiden avulla menetyksen kokeneet saavat voimaa selvitä arjessa. Siellä voi nauraa, jopa harrastaa mustaa huumoria. Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.

– Pienryhmäni tekee mukavia asioita, käy teatterissa, rantasaunassa, tähtitornissa. On turvallista nauttia tähtien katselusta, turvallista nauraa tässä seurassa.

Itku ja nauru lomittuvat. Voi nauttia hyvistä asioista syyllisyyttä tuntematta.

Reijo Hietala

Päivän lehti

29.1.2020