Kanta-Häme

Omaisten viimeinen oljenkorsi - Torsti Nieminen kouluttaa ruumiskoiria

Tammikuinen luonto on säästeliäs. Se pihtailee värejään niin, ettei Hauhon Ilmoilanselän yllä avautuvaa taivasta ja hennon lumipeitteen alla uinuvaa jäätä juuri erota toisistaan.

Rannassa näkyy kuitenkin liikettä.

Sieltä tulevat yhtä heiluvaa häntää oleva Pertti ja viisaampikatseinen Bono. Hihnat ovat rannassa asuvan Torsti Niemisen käsissä.

Soitot tulevat, milloin sattuvat. Viime vuonna niitä kertyi toistakymmentä.

Soittajat ovat kadonneiden läheisiä, ja Nieminen on heille viimeinen toivo. Kun viralliset etsinnät on päätetty tuloksettomina, on omaisille jäänyt vain nippu avoimia kysymyksiä.

Suomessa katoaa vuosittain noin 1 500 ihmistä. Suurin osa kadonneiksi ilmoitetuista löytyy hyvässä kunnossa lähipäivien tai lähiviikkojen aikana. Pysyvästi kadonneiksi jää vain hyvin pieni osa.

Tyypillisesti kateisiin jäänyt on keski-ikäinen mies. Syytä katoamiselle ei ole, kuten ei ole aihetta epäillä rikostakaan. Poliisin johtamat etsinnät on tehty. Sitten soi Niemisen puhelin.

Nieminen, joka leipätyönään järjestää antiikki- ja keräilymessuja ympäri maata, tietää, miten avoimet kysymykset eivät jätä rauhaan.

Niemisen sukulaismies katosi marraskuussa 2009, ja jäi kateisiin pitkäksi aikaa.

Miestä etsittiin maastosta, kotipaikan tuntumasta useaan otteeseen. Myös Torsti Nieminen kolusi metsiä monet kerrat. Hän muistaa lähiomaisten surun ja tuskan, sen, miten toivo virisi aina, kun ovi kävi.

Ruumis löytyi seuraavan äitienpäivän alla. Tapaturmaisesti menehtynyt mies löytyi aivan etsintäalueen sisältä.

– On uskomatonta, miten laajaa joukkoa yhden ihmisen katoaminen lopulta koskettaa, sanoo Nieminen nyt.

Asiat jäävät puolitiehen, monia niistä ei edes voi hoitaa ennen kuin ihmisen kohtalosta on saatu selvyys. Pahinta on kuitenkin epätietoisuus. Nieminen tietää, että se voi viedä terveeltä ihmiseltä jopa työkyvyn.

– Viranomaisen resurssit ovat rajalliset. Lasten ja vanhusten etsintöihin pannaan tietenkin paukkuja, mutta jos työikäinen mies katoaa ilman erityistä syytä, eikä oikein tiedetä, mistä etsiäkään, tahtoo etsiminen jäädä vähäiseksi.

Pienillä paikkakunnilla katoamiset synnyttävät vahvaa yhteisöllisyyttä. Huoli on yhteinen ja se myös sitoo ihmisiä yhteen.

Viimeksi Nieminen on ollut koiriensa kanssa tositoimissa joulun alla. Silloin etsintäreissu vei Pyhäjoelle, mutta päättyi Niemisen osalta tuloksettomana.

Niemisellä oli kokemusta koirien kanssa toimimisesta, sillä hän oli toiminut 1980-luvulla Vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa (Vapepa), ja oli muun muassa perustamassa Hämeenlinnassa ensimmäistä pelastuskoiraryhmää.

Harrastus jäi ruuhkavuosien jalkoihin, mutta sukulaismiehen katoaminen antoi aivan uudenlaisen kimmokkeen: Nieminen päätti ryhtyä kouluttamaan itse ruumiskoiria.

Tällä hetkellä Niemisellä on koiria kaksi: Bono ja vasta ruumiskoiraksi kasvava Pertti. Nämä Nieminen on opettanut tunnistamaan ihmisvainajan hajun.

Koulutus alkaa olohuoneesta. Kun koira on oppinut merkkaamaan hajun, siirtyy Nieminen maastoon ja vesille.

Vesillä kouluttaessaan Nieminen käyttää kemikaalikapseleita, jotka veteen joutuessaan erittävät ihmisruumiin hajua jäljittelevää tuoksua. Koska yhden kapselin hinta on kymmenen euroa, käyttää Nieminen koulutuksessa myös itse tekemiään liemiä.

Lasipurkissa oleva kuramainen seos on valmistettu ihmisen ruumiinnesteistä, spermasta alkaen. Joukossa on myös muun muassa hajoamaan lisättyjä hiuksia ja kynnenkappaleita.

Poliisin ruumiskoirat ovat oma lukunsa, mutta itse koulutettuja, epävirallisia ruumiskoiria Nieminen ei tiedä muita kuin omat ja punkaharjulaisen Reino Savukosken käytössä olevat koirat. Vapepan käytössä olevat koirat on koulutettu etsimään eläviä ihmisiä.

Nieminen on periaatteen mies, ja siksipä hän on asettanut tarkat rajat paitsi toiminnalleen, myös sille, mitä toiminnastaan kertoo julkisuudessa.

Hän ei halua puhua yksittäistapauksista, eikä paljastaa löytämiensä vainajien määrää.

– Aihe on herkkä, enkä halua tehdä sosiaalipornoa. Tarvitsen asialle näkyvyyttä tasan siksi, että omaiset osaisivat ottaa minuun yhteyttä.

Nieminen tekee etsintöjä puhtaasti vapaaehtoistyönään. Hän ei ota vastaan edes matkakorvauksia, vaikka reissut saattavat ulottua jopa 300–400 kilometrin päähän.

– Haluan, että palvelu on kaikkien saatavilla sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Olisi väärin, jos joku voisi rahalla tämän rahalla ostaa, Nieminen perustelee.

Palkkioksi Niemiselle riittää omaisten kiitollisuus – se, että joku yrittää auttaa. Harrastuksen hintaa hän ei edes uskalla arvioida.

Toiminnan vapaaehtoisuus takaa Niemiselle valinnanvapauden: kaikille keikoille ei tarvitse lähteä. Näistä syistä Nieminen myös toimii yksin. Hän ei halua ottaa vastuuta kenenkään toisen toiminnasta tai puheista.

Kolmen neljän päivän etsintäreissuille irrottautuminen ei olisi mahdollista aivan joka ammatissa, mutta koska Nieminen on yrittäjä, pystyy hän itse järjestelemään omat aikataulunsa. Perheeltä ja erityisesti vaimolta vaaditaan joustoa, jota Nieminen kiittelee tähän asti riittäneen.

Tyypillisimmin Niemistä kaivataan työikäisen, tavallisesti miehen, etsintöihin. Etsinnät sijoittuvat tasaveroisesti vesistöille ja maastoon.

– Lapsia ei ole tarvinnut, luojan kiitos, olla koskaan etsimässä. Lapsia tavallisesti etsitään niin valtavalla volyymillä, että heidät suhteellisen pian löydetään.

Kaikki yhteydenotot eivät myöskään johda etsintäreissuille lähtöön. Nieminen kieltäytyy keikasta, jos viranomaisen järjestämät etsinnät ovat käynnissä tai jos katoamiseen liittyy rikosepäily. Viranomaiset eivät pyydä Niemistä apuun, mutta saattavat toisinaan virallisen osuuden päätyttyä tuloksettomana vinkata omaisille hauholaisetsijästä.

Suurin osa on niin sanottuja nollakeikkoja, eli mitään ei löydy. Nieminen vertaakin vainajan etsimistä maastosta tai vesistöstä siihen kuuluisaan neulaan, jota etsitään heinäsuovasta.

– Menisi varmasti kuukausi, jos Ilmoilanselkää lähtisi kunnolla käymään läpi, sanoo Nieminen ja viittaa kotijärvelleen. HÄSA

Päivän lehti

26.1.2020