Kanta-Häme

Onko taiteesta tulossa pelkkää teollisuutta?

Janne Saarakkala on huolissaan taiteesta laitosteatterissa.

Riihimäen Teatterin taiteellisena johtajana toimiva Saarakkala pelkää, että taiteesta on katoamassa taide. Hän viittaa Neil Hardwickin Helsingin Sanomille antamaan 70-vuotishaastatteluun. Haastattelussa Hardwick kertoi, että jo 1990-luvun puolivälissä hänen oli annettu ymmärtää, ettei televisioon enää haluta huolellisesti käsikirjoitettuja sarjoja.

– Hänelle oli todettu, että ei tämä mitään taidetta ole vaan teollisuutta. Sama on tapahtumassa nyt esimerkiksi teattereissa.

Saarakkalalla on huolelleen myös syynsä. Riihimäen Teatterin tulevaisuus on ollut vaakalaudalla jo useamman vuoden ajan. Tällä hetkellä jatkosta ei ole tietoa.

– En tiedä, onko teatteria olemassa enää ensi vuonna ja jos on, missä muodossa. On turhauttavaa ja surullista, että sille, mitä on työstetty viimeiset kymmenen vuotta, laitetaan stoppi, hän sanoo.

Riihimäen Teatteri on pienuudestaan huolimatta alalla arvostettu. Viime vuonna se palkittiin Vuoden teatterina.

– Teatterin kunnianhimoisuus on etenkin Matti Nummisen ansiota, Saarakkala toteaa.

Numminen on Riihimäen teatterin toimitusjohtaja, joka siirtyy Tanssin talon johtajaksi joulukuun alussa.

Saarakkala tietää, että Riihimäen teatterilla on puolustajansa, mutta myös kriitikkonsa. Jos tilanne ei olisi näin vakava, hän voisi pitää sitä hedelmällisenä, koska taiteen kuuluukin herättää reaktioita.

Riihimäen Teatteri kuvaa Saarakkalan mukaan hyvin sitä kehitystä, mikä suomalaisella laitosteatterikentällä on meneillään. Ja juuri sitä hän tarkoittaa puhuessaan katoavasta taiteesta.

– Taide ei tietenkään sinällään ole katoamassa mihinkään, mutta se on siirtymässä sellaisille alueille, joilla siitä ei enää makseta. Taide on katoamassa taideinstituutioista.

Saarakkala vertaa taidetta ja sen ymmärtämistä lukutaitoon, joka on hänen mukaansa kärsinyt viime vuosikymmeninä inflaation.

– Myös taidetta pitää oppia lukemaan. Mitä enemmän taiteeseen tutustuu, sitä enemmän sitä osaa katsoa.

Hän toteaa, että etenkin laitosteattereissa on pesiytynyt periaate, että teatterin pitää aina viihdyttää. Silloin se voi kyllä herättää tunteita, mutta ei räjäyttää tajuntaa.

– Taiteesta tulee nimellistä.

Iso osa keskustelua on luonnollisesti taideinstituutioiden rahapolitiikka: Millainen taide on arvokasta, ja mihin rahaa laitetaan. Samojen kysymysten äärellä ovat myös Riihimäen päättäjät pohtiessaan teatterin kohtaloa.

Saarakkala pitää periaatteessa tärkeänä keskustelua kaupunginteatterin roolista, mutta jos ainoa pohtimisen arvoinen asia on katsomon täyttöaste, on keskustelu turhaa.

– Katsomon täyteen myymiseen ei ole mitään varmaa kikkakolmosta. Sitä on kyllä yritetty. Tavallaan pelkään, että lopulta saamme Riihimäelle vain jotain nimellistä.

Tällä hän tarkoittaa mallia, jossa Riihimäen Teatteri kutistetaan niin, ettei se voi enää toimia taidelaitoksena.

– Esimerkiksi ammattijohdettu harrastajateatteri olisi tällainen vaihtoehto.

Omasta puolestaan Saarakkala ei kuitenkaan pelkää. Riihimäen teTtterin lisäksi hän työskentelee tällä hetkellä myös avantgardistisen Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellisena johtajana.

– Ajattelen, että kyllä minä paikkani löydän. Pidän kehitystä kuitenkin askeleena taaksepäin.

Saarakkala kertoo työskennelleensä koko uransa sekä instituutioissa että vapaalla kentällä. Hän pitää itseään siinä mielessä siunattuna.

– Jaksan aina innostua molemmista. Vaikka ne ehkä edustavatkin ääripäitä, en lopulta näe niissä kovin paljon eroa. Kyllä me Todellisuuden tutkimuskeskuksessakin käytämme paljon aikaa yleisöstä puhumiseen ja sen miettimiseen, miten avata yleisölle asioita mutkattomasti.

Hän kokee taiteen ja viihteen eroja käsittelevän keskustelun liian politisoituneena, eikä halua valita puoliaan. Taide voi olla viihdyttävää ja viihde taitavaa.

– Jos minun pitäisi valita, kenttäni kapenisi. Tosin jos vaihtoehto on täysin sisällyksettömän viihteen tekeminen, olen valintani jo tehnyt. HÄSA