Kanta-Häme

Painosten kuningatar

Vuoden 2015 juhlakausi käynnistyi jo, kun kirjailija Anni Polvan (1915–2003) syntymästä tuli loppiaisena eli viime tiistaina kuluneeksi sata vuotta.
 
Anni Kyllikki Polviander (o.s. Heinonen) oli monen kaupungin nainen. Hän syntyi Pietarissa, mutta eli lapsuutensa ja nuoruutensa Tampereella. Tampereen Tammelasta tulikin hänen Tiina-kirjojensa miljöö.
 
Oman perheensä kanssa Polva päätyi lopulta Turkuun, missä hän eli kuolemaansa saakka. Kirjallisesti tärkeä oli kuitenkin myös Hämeenlinna. Polva oli koko uransa ajan Kariston kirjailija.
 
Ura alkoi näin: kun aviomies Unto Polviander vuonna 1944 oli rintamalla, toista lastaan odottanut Anni päätti keksiä työn, jota voisi tehdä kotona.
 
”Ajattelin yrittää, osaisinko ehkä kirjoittaa kirjan, jonka joku kustantaja huolisi. Siis joko kirjailijaksi, ja jos en siihen pystyisi, niin sitten ompelijaksi”, on Polva itse selittänyt.
 
 
Anni Polvan kirjoja on vuosikymmenten saatossa myyty noin kolme miljoonaa.
 
Hänen uransa kesti 1940-luvulta 1990-luvulle. Esikoisteos Rakasta minua hiukan ilmestyi vuonna 1945 ja viimeinen romaani Ota minut mukaasi vuonna 1993.
 
Tähän väliin mahtuu yli sata teosta.
 
– Hän oli hieno painosten kuningatar, joka oli pitkään Karistolle ihan leimallinen kirjailija, sanoo Kariston kustannusjohtaja Sanna Vartiainen.
 
Kustantamo julkaisee Polvan satavuotisjuhlavuoden kunniaksi tammikuussa uudet painokset esikoiskirjasta Rakasta minua hiukan ja ensimmäisestä nuoremmille kirjoitetusta teoksesta Me tytöt. Tiina-sarjasta tulee yhteisnide nimeltä Tiina ja mummo.
 
– Me tytöt on arkistolöytö. Etsimme hartiavoimin teosta, josta voisi juhlavuonna ottaa uuden painoksen. Kysyimme Polvan suvultakin, ja lopulta valitsimme tämän kauppaopiston opiskelijatytöistä kertovan romaanin.
 
 
 
Kirjailija käsitteli romaaneissaan itselleen tuttuja asioita. Tiinat pohjautuvat Polvan omiin lapsuusmuistoihin, ja vanhemmat sankarittaret esimerkiksi käyvät kauppaopistoa.
 
Polvan omaa nuoruutta varjosti isän varhainen kuolema, mikä myös vaikeutti perheen taloudellista tilannetta. Niukka elämä ei kuitenkaan ollut Annille ankeaa, sillä harrastuksia ja kavereita riitti.
 
Samat teemat näkyvät Tiinoissa, jotka ovat puhutelleet jo useita sukupolvia.
 
– Tiinat myyvät edelleen mukavasti. Olemme viime vuosina tehneet teemoitettuja yhteisniteitä, kuten nyt julkaistava Tiina ja mummo, Sanna Vartiainen kertoo.
 
Niteeseen on haettu nykyajan henkeä Mika Launiksen tuoreella kansikuvituksella. Launiksen tunnetuimpia töitä ovat Harry Potter -suomennosten kannet.
 
Tiinojen ja viihdekirjojen lisäksi Polva kirjoitti muita lasten- ja nuortenkirjoja ja matkakertomuksia. Hänen kaksi vakavaa romaaniaan käsittelevät yksinäisen lapsen turvattomuutta.
 
 
 
Millaisen kirjallisen perinnön Anni Polva on jättänyt? Ainakin Tiinasta on tullut käsite.
 
Tiina-kirjojen 50-vuotisjuhlavuonna 2006 Karisto järjesti kirjoituskilpailun, jolla etsittiin raikasta, modernia tyttökirjaa. Kilvan voitti Vilja-Tuulia Huotarinen, joka on sittemmin palkittu Finlandia Juniorilla romaanistaan Valoa valoa valoa.
 
Samana vuonna Lounais-Suomen kirjailijat ry perusti Polvan nimeä kantavan valtakunnallisen palkinnon, joka myönnetään joka toinen vuosi parhaalle lasten ja nuorten sarjakirjalle.
 
Tavallaan Polvaa voi nimittää myös niin sanotun chick lit -kirjallisuuden varhaiseksi edustajaksi. Hänen rempseät ja sanavalmiit päähenkilönsä ovat sukua esimerkiksi Kira Poutasen Rakkautta-teossarjan Laralle.
 
Kariston kirjailijoista Sanna Vartiainen nostaa Polvan seuraajaksi esimerkiksi Anne Seppälän, joka kirjoittaa Katajamäki-sarjaa nimellä Anneli Kivelä.
 
– Viihteellistä ja vähän romanttista, Vartiainen luonnehtii.
 
 
 
 

Reippaan tytön malli

Anni Polvan tyttö- ja naishahmot ovat neuvoneet jo useita sukupolvia.

 
 
Eräänä tylsänä kesälomapäivänä 1980-luvun lopussa se osui katseen tielle lapsuudenkodin kirjahyllyssä: paksuselkäinen Vihaan hameväkeä (Karisto 1949). Kirjoittajana joku Anni Polva.
 
Harmaa ja aika kärsinyt opus, luultavasti isotädin peruja. Pitäisikö jättää sikseen?
 
Mutta hetkinen! Eikös samainen Polva kirjoittanut myös Tiina-sarjan, josta vastikään oli tullut kasvetuksi ulos? Ehkä tätäkin voisi kokeilla, aikuisten hyllyssä ja kaikkea.
 
Tulos: naapurissa asuvan ystävän kanssa toteutettu parin kesän mittainen Polva-romantiikkamaraton aurinkotuoleissa takapihalla maaten.
 
 
 
Kun Hämeen Sanomat kysyi lukijoita, millaisia muistoja heillä on Anni Polvan kirjojen lukemisesta, suurin osa vastaajista mainitsi ensin Tiina-kirjat ja sen jälkeen romanttiset romaanit eräänlaisena siirtymäkirjallisuutena aikuisuuteen.
 
Esimerkiksi hämeenlinnalaista Anna Anttilaa aikuisten maailma alkoi kiinnostaa noin 12-vuotiaana. Kodin hyllystä löytyi Polvan teos Odotahan mokoma, jota Anttila luki salaa olohuoneen sohvan takana.
 
– Piilotin sen jopa sohvan sisään. Oli jännää lukea siellä, ja arvelin, etteivät vanhempani olisi pitäneet kirjaa ikäiselleni soveliaana. Luin siellä toisenkin, taisi olla Rakkautta ja kaalintaimia. 
 
Anttila piti Polvan romaaneja helppolukuisina ja ”rentona meininkinä”.
 
– Siihen aikaan meillä asui serkkuni, joka oli tullut Pohjanmaalta Hämeenlinnaan ensimmäiseen työpaikkaansa. Hän oli noin 18-vuotias, ja me pikkutytöt seurasimme serkun elämää, joka oli vähän kuin Polvan kirjoissa.
 
 
Vuosikymmenet virtaavat, mutta jotkin asiat pysyvät. Anni Polvan kepeä tyyli onnistui puhuttelemaan 1980-luvun lopun teiniä, vaikka miljööt ja yhteiskunnan normit olivat 1940-luvusta muuttuneet.
 
Kirjojen ytimessä on kuitenkin se muuttumaton: tunteiden palon ikuinen vaikeus.
 
– Polvan kirjat olivat hauskoja, mukavia lukea. Sellaista härnäämistä ja ylpeyttä. Siihen aikaan ei ollut tapana näyttää avoimesti tunteita, pohtii Eteläisissä asuva Marjatta Seulanto, joka aloitti Polvan aikuistenromaanien lukemisen 15-vuotiaana 1960-luvulla.
 
– Saatoin ottaa niistä kirjoista mallia siihen, miten toimin omissa ihastuksissani.
 
Seulantoa innosti päähenkilöiden näsäviisaus ja rempseys. Polvan kuvaamat nuoret naiset olivat sanavalmiita ja rivakkaotteisia.
 
– Kirjoitustyyli oli elävä. Kovin tarkkaan en muista, mitä niissä tapahtui, koska en ole lukenut niitä pitkään aikaan, vuosikymmeniin.
 
 
Polvan romantiikkaa voi luonnehtia sanalla ”kiltti”. Pääparin tielle kasattiin runsaasti esteitä, joten tunteet kipunoivat hassuissa kohtaamisissa ja äksyilyissä, joissa pari otti mittaa toisistaan.
 
Fyysisintä tässä kosiskeluvaiheessa saattoi olla tulinen, molemmat yllättävä suudelma, jonka jälkeen mies marssi tiehensä ja nainen jäi ihmettelemään, mikä ilotulitusraketti häneen osui.
 
Hämeenlinnassa aikoinaan ”syntymässä käynyt” ja kaupunkiin 1970-luvulla palannut Marita Manninen koki elämänsä romanssin Polvan romantiikan välityksellä – kirjaa edes lukematta.
 
– Olin 1960-luvun lopulla joululomalla töissä sairaalassa Ruotsissa. Eräässä huoneessa oli potilas, jota ehdin luulla ruotsalaiseksi. Sitten hänen pöydälleen ilmestyi sisaren tuoma Polvan kirja En rakastu kiusallakaan. Tokaisin potilaalle, ettei ottaisi sitä vakavasti, Manninen kertoo.
 
Ei tainnut ottaa. Parin viikon kuluttua pariskunta nimittäin osti kihlat, ja häät pidettiin seuraavana kesänä. Pariskunta on yhdessä edelleen.
 
– Tätä on naurettu monet kerrat. Kirjaa en nähnyt sen koommin. Mies kuitenkin luultavasti luki sen, sillä hän luki kaiken, mitä sairaalassa sai käsiinsä suomeksi.
 
 
Polvan syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta, ja esikoisromaani Rakasta minua hiukan puolestaan täyttää 70 vuotta. Tuplajuhlat, siis.
 
Esikoinen oli romanttinen teos, mutta heti seuraavana vuonna käynnistyi myös ura lasten- ja nuortenkirjailijana, sillä nuorten aikuisten romaani Me tytöt julkaistiin vuonna 1946.
 
Ensimmäinen Tiina-kirja, Tiina, puolestaan tuli ulos vuonna 1956.
 
Nyt puhutaankin todella sijansa vakiinnuttaneesta ilmiöstä. Tiinaa on luettu äidiltä tyttärelle ja edelleen lapsenlapsille, kuten Anna Anttila.
 
– Olemme lukeneet kirjoja yhdessä. Nykylapsille niissä on monia asioita, joita pitää selittää, kuten puilla lämmitettävät hellat ja kansakoulu.
 
Anttila itse sai Tiina-kirjoja joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi. Hänen vanhempansa olivat töissä Karistolla, ja kustantamon kirjoja saatiin kotiin esimerkiksi jouluisin.
 
– Odotin aina uutta Tiinaa. Oli niin ihana heti joulupäivänä sukeltaa Tiina-kirjan maailmaan ja unohtaa kaikki muu.
 
 
Polvan teokset ovat käyneet läpi monta erilaista lukemisen kulttuurin muutosta. Marjatta Seulanto luki Tiinoja aikana, jolloin uuden kirjan sai viemällä edellisen takakannesta irrotetun lapun Karistolle.
 
– Olisiko uusi kirja vähän maksanut, mutta se oli minulle kultakaivos. Pystyin saamaan kirjoja, vaikka meillä ei ollut niin paljon rahaa, että olisin voinut muuten juurikaan ostaa niitä.
 
Seulanto piti Tiina-sarjaa mukaansatempaavana. Tiina oli myös tytön malli niin hänelle kuin nimimerkille Tiina.
 
– Tiina on ollut itselleni merkittävä samastumisen kohde. Sosiaalisuus, rohkeus, reiluus, mutta myös tyttömäinen ihastuminen Juhaan toimivat esimerkkinä siitä, minkälainen tyttö itse halusin olla, Tiina kuvaa.
 
Hänen mukaansa kirjat vastasivat nuoren tytön ”nälkään kuulla, nähdä, ymmärtää ja kokea asioita”.
 
– Virikkeitä nykypäivään verrattuna oli nirkosesti, koska lapsuutta ei nähty sen kummempana elämänvaiheena. Tyttökirjojen ison roolin omassa elämässä ymmärtää näin jälkikäteen hyvin.
 
 
Tiina on ollut monen sukupolven kaveri, monella tavalla. Yhdelle esikuva, toiselle kuin sisko. Marjatta Seulannolle tärkeitä olivat etenkin kuvaukset, joissa Tiina lähtee maalle mummolaan.
 
– Itselläni ei ollut mummoa. Elin mummolakuvauksissa mukana, ja tuntui kuin olisin itsekin ollut maalla.
 
Häntä kiehtoi myös Tiinan ja Juhan tiivis ystävyys.
 
– Minuun vetosivat tarinoiden rehellisyys ja tavanomaisuus. Samalla opin lukemaan kirjoja.
 
Anna Anttila sanoo samaa. Tiinat opettivat – ja samoin vanhempien työ kirjapainossa.
 
– Kirjat toivat leivän lapsuudenkotiin. Niihin on ihan omanlaisensa suhde. On haikeaa joutua luopumaan kirjoista, etenkin jos ne on heitettävä pois. (HäSa)