Kanta-Häme

Pakko uskaltaa syvään päähän

Niko ja Makke Leppänen ovat entisiä jääkiekkoilijoita. Kun toinen heistä halvaantui, molemmat muuttuivat. Urheilijoiden henkisinä valmentajina työskentelevät veljekset haluavat puhua suomalaisesta tabusta: itseluottamuksesta.

Lääkis tai oikis – totta kai. Kun Niko Leppänen runsas vuosikymmen sitten aloitteli lukiota, arvosanat olivat kohdillaan ja tulevaisuuden suunnitelmat sen mukaisia.

– Ennen päätöksiä minun piti lähteä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, hän kertoo.

Niko Leppänen pelasi jääkiekkoa juniorien SM-tasolla, ja harjoitukset jatkuisivat myös ulkomailla. Michiganissa odotti isäntäperhe, jonka oma poika pelasi baseballia.

15 vuotta vanhempi isoveli Makke Leppänen oli näyttänyt jääkiekossa esimerkkiä. Veli oli pelannut maalivahtina Turun Palloseurassa, samassa juniorijoukkueessa kuin Saku Koivu. Makke Leppänen lopetti pelaamisen, koska hänen selkänsä ei enää kestänyt lajia.

– Pesäpallo oli toinen lajini, ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin seitsemäksi vuodeksi ammattivalmentajan töihin Kainuuseen, Sotkamon Jymyyn, Makke Leppänen kertoo.

Hän sanoo iloinneensa siitä, että pikkuveli oli lähdössä vaihtoon.

– Suunnittelin meneväni häntä sinne katsomaan. Minullakin oli aikanaan mahdollisuus vaihtovuoteen, mutta en uskaltanut lähteä, Makke Leppänen tunnustaa.

Keväällä 2006 Niko Leppäsen alaselkään iski hirvittävä kipu ja jalat lähtivät alta. Suunnitelmat muuttuivat.

Mykoplasma-bakteeri vaivaa etenkin koululaisia ja nuoria aikuisia. Urheilijat tuntevat sitkeän riesan, joka voi yskittää kuukausia ja pilata helposti koko kauden. 

– Minulla oli todettu mykoplasman aiheuttama keuhkokuume. Ihmettelin kuitenkin, miten siitä voisi tulla selkäkipua, Niko Leppänen sanoo.

Sairaalassa paljastui, että hän oli saanut keuhkokuumeen jälkitautina selkäytimen ja aivokalvon tulehduksen. Teho-osastolla antibiootteja annettiin suoraan suoneen.

– Selkäydin oli kuitenkin pysyvästi poikki. Olin halvaantunut, hän sanoo.

– Mutta henki säilyi! Aivojen tulehdus lähti onneksi laskemaan. Toisinkin olisi voinut käydä, Makke Leppänen huomauttaa.

Pikkuveli vietti Tyksin neurologian osastolla kaksi kuukautta ja saman verran Paimion sairaalan kuntoutuksessa.

– Paimiossa ei ollut muuta tekemistä kuin lukea. Laitoksen kirjastossa oli itämaisia elämäntaitokirjoja. Luin sellaisia 16-vuotiaana, vaikka yleensä niitä asioita pohditaan vasta vanhempana.

Viimeisenä etappina oli Invalidiliiton kuntoutuskeskus Helsingin Käpylässä.

Puolen vuoden päästä lukioon palasi pyörätuolilla liikkuva nuorimies. Isoveljeä tapahtumat muuttivat toisella tapaa.

Epätoivo, synkät ajatukset ja unettomuus olivat piinanneet Makke Leppästä monta kuukautta.

– Ensin vanhemmat, sisko ja minä pelkäsimme Nikon hengen puolesta. Sen jälkeen pyörittelin mielessäni hänen tuhoutunutta tulevaisuuttaan. Pelkäsin, että Nikolle tulee masennus. Tuputin hänelle luettavaksi yhä uusia mielenhallinnan kirjoja, Makke Leppänen kertoo.

– Järjestämäsi paikka mindfulness-kurssille ei oikein napannut. Viihdyin siellä yhden päivän, Niko Leppänen muistaa.

Hän jatkoi normaalia arkeaan. Isoveli jäi miettimään, miksi pahimmat pelot eivät veljen kohdalla toteutuneetkaan. Oli aika katsoa peiliin. Sieltä näkyi 32-vuotias ammattivalmentaja Kajaanista.

– En mennyt aikoinaan vaihto-oppilaaksi. Nyt päätin lähteä ulkomaille opiskelemaan. En keksinyt enää yhtään syytä, miksi en menisi.

Australiasta löytyi kiintoisa ala, omaan työhön sopiva valmentava psykologia.

Kävikin niin, että Makke Leppänen lähti ulkomaille ja pikkuveli tuli häntä katsomaan.

– Kirjoitin ylioppilaaksi joulun alla, ja päätin pitää ”puolivälivuoden” Makken luona Sydneyssä. Näin voisin samalla miettiä, mihin itse suuntaisin, Niko Leppänen kertoo.

Isoveljen vaatimaton vuokrahuone ei soveltunut pyörätuolia käyttävälle veljelle.

– Pääsin asumaan yliopiston asuntolaan. Painelin päivät ympäri kaupunkia, ja huomasin, ettei vammaisena oleminen ulkomailla ole sen vaikeampaa kuin Suomessakaan.

Syksyllä Niko Leppäsestä tuli valtio-opin opiskelija Koillis-Englantiin, Newcastlen yliopistoon.

– En ollut ainoa pyörätuolissa istuva, mutta olin ainoa ulkomaalainen pyörätuolissa istuva. Tuplapoikkeus siis. Esteettömyys oli huomioitu hyvin, paremmin kuin Suomessa.

Niko Leppänen oli ulkomailla neljä vuotta: kolme Englannissa ja yhden Ranskan Lyonissa. 

Sitten hän palasi kotimaahan tekemään harjoittelunsa EU-parlamentin Suomen tiedotustoimistossa.

Myös Makke-veli oli palannut Suomeen. Mukana seurasi Australiasta löytynyt vaimo Melissa, ja Suomessa syntyi poika Milo.

Leppäset olivat vakuuttuneet siitä, että menestymisen ja selviytymisen takana on itseluottamus. Se ei ole uhoa vaan kyky päästä yli epäonnistumisista.

– Itseensä luottava kokee samaa epävarmuutta kuin muutkin. Ainoa tapa onnistua on kokeilla. 

Matti Nykäsen sanoin ”antaa tsäänssille mahdollisuus”, Makke Leppänen sanoo.

Pienillä lapsilla on hyvä itseluottamus. Lapsi oppii kävelemään, vaikka oppimista edeltää lukematon määrä pyllähdyksiä eli epäonnistumisia.

– Lapset eivät tarvitse mentaalivalmennusta. Meissä kaikissa on alussa menestyjän tehdasasetukset, luontainen itseluottamus. Ne vain katoavat johonkin matkan varrella, huomauttaa Makke Leppänen.

Ihmisarvonsa suorituksiin sitonut aikuinen ei mielellään tee asioita, joissa hän voi epäonnistua. Leppäset kutsuvat tätä ulkoistetuksi itseluottamukseksi.

– Sellainen ihminen on aina muiden mielipiteiden armoilla. Koko identiteetti riippuu suorituksesta, Niko Leppänen sanoo.

Tämä pätee kaikenlaisiin ihmisiin, mutta erityisesti urheilijoihin. Leppäsen veljekset toimivat nykyään urheilijoiden mentaalivalmentajina.

Niko Leppänen valmentaa yksilöitä, kuten ammattilaisuraan tähtääviä nuoria jääkiekkoilijoita. Makke Leppäsen asiakkaina on jääkiekon, pesäpallon ja curlingin joukkueita ja maajoukkueita sekä yritysten johtoa.

– Urheilun huipulla fyysiset erot ovat hyvin pieniä. Menestymisen ratkaisee henkinen kantti, Niko Leppänen sanoo.

Kun huippusuorituksen tehneeltä urheilijalta kysyy, mitä hän ajatteli suorituksensa aikana, vastauksena on useimmiten ”en oikein mitään”. Hän keskittyi vain suoritukseen.

Omasta tasostaan jäänyt selittää: vastustaja häiritsi, keli oli huono, kunto ei ollut kohdillaan. Suoritushetkellä keskivertourheilija pelkää, että rima putoaa, pallo ei mene maaliin ja pahin kilpakumppani porhaltaa ohi.

– Myös tavallinen ihminen löytää helposti esteet muualta kuin itsestään: jos olisi toinen työ, erilainen puoliso, enemmän rahaa, sopivampi elämäntilanne… Makke Leppänen luettelee.

Ihmiset sanovat usein Niko Leppäselle, että hänen tarinansa on inspiroiva. Tällainen tuntuu miehestä hämmentävältä.

– En ole koskaan luonut yhteyttä fyysisen kuntoni ja elämänlaadun välille. Totta kai toivon, että lääketiede pystyisi joskus ohittamaan vauriokohdan ja voisin taas kävellä.

– Tiedän kuitenkin, ettei pyörätuoli estä minua tekemästä asioita.

 

Päivän lehti

31.10.2020

Fingerpori

comic