Kanta-Häme

Parturiopettaja hurahti mustaan valurautaan

Mummin rinnat, kravatti, laihat sammakot, musiikkiavain, väsyneet silmät, Lucia.

Eipä tule aivan ensimmäisenä mieleen, että nuo kaikki ovat nimiä takkaluukuille.

– Ennen näitä myytiin numeroilla, mutta itse olen halunnut antaa luukuille nimet.

Paavo Orre puikkelehtii Luolajassa sijaitsevan talonsa autotallissa. Minne tahansa päänsä kääntää, osuu silmiin valurautaa.

– Minulla on yksi messinkinen, mutta ei peltiluukkuja. Ei tänne sovi enempää romua, nauraa eläkkeellä oleva parturitaitojen opettaja.

Orre arvioi, että hänellä on Suomen laajin vanhojen uuninluukkujen kokoelma. Suomessa valimot ovat tehneet luukkuja noin 500 erilaisella taidekuviolla, Orrella niistä on noin 300.

Onnellisen oloisena hän levittää kätensä.

– Tämän lisäksi minulla on kaksi varastoa kaupungilla!

Högfors herätti

Paavo Orren innostus takkaluukkuihin syttyi runsaat parikymmentä vuotta sitten, kun hän alkoi rakentaa uutta kotia tontille, jolla oli myös purettavaksi tuomittu vanha talo. Sen hellassa oli kauniskuvioiset Högforsin luukut. Orre otti ne talteen ja entisöi itselleen.

– Keräily on pääasia. Tämä on sellaista suomalaisten valimoiden ja kotitalouksien kulttuurin ylläpitoa.

Jos Orre saa hyppysiinsä useampia samanlaisia luukkuja, hän panee ylimääräiset kunnostuksen jälkeen myyntiin.

– Kun joku etsii luukkuja pönttöuuniin, on melko varmaa, että hän haluaa ne soihtukuviolla. Se on ylivoimainen suosikki, tietää Orre.

Hän itse on viime aikoina ihastellut erityisesti eläinaiheisia luukkuja, joiden kirjo onkin melkoinen. Rautaan on valettu mm. karhunpoikia, hevosia, poroja, pöllöjä, ahvenia ja hämähäkkejä.

– Katsos nyt tuotakin poroa, vai hirvikö se on. Lämmin aihe.

Nimikoidut luukut harvinaisia

Ulkomailla tehtyjä uuninluukkuja Orre ei kerää, mutta siitä huolimatta autotallissa lymyää muutama sellainenkin. Hän pysähtyy ihastelemaan ammattitaitoa, jota epäilee venäläiseksi.

– Tässä on valtavan hyvä malli puusepältä ja kaikki on saatu toteutumaan valutyössä. Tässä näkyy melkein hevosten silmäripsikarvatkin.

Harvinaisuuksiksi Orre luokittelee uuninluukut, joihin omistajat ovat halunneet näkyviin nimensä tai ainakin nimikirjaimensa. A.S. luukkujen paraatipuolelle, Julius Stalberg häveliäämmin niiden sisäpintaan.

– Hän oli hyvin rikas mies. Helsinkiläiset tietävät, että hän omisti kaupungissa paljon kiinteistöjä.

Haaveissa museo

Autotallin ovenkarmiin nojaa lasiovinen takkaluukku, joka näyttää kaatopaikalta pelastetulta. Orre kertoo, että esineet löytävät tiensä hänen hoteisiinsa myös sieltä. Toinen hyvin toimiva kanava on tori.fi.

Vanhan kunnostus alkaa – tässä tapauksessa – lasien poistamisella. Hentoja kiinnikeosia pitää käsitellä varoen. Tiukassa olevat ruuvit vaativat kaverin hitsilaitteiden käyttöä, mutta se kannattaa, jos vain arvokkaat lasit säilyvät ehjinä. Tämän jälkeen Orre toimittaa luukun kehykset hiekkapuhallettavaksi.

– Koko kylä olisi kimpussa, jos tekisin sen täällä, hän nauraa.

Puuttuvista osista tyypillisimpiä ovat kipinäverkko ja ilmaventtiilit, joita Orre on teetättänyt itse.

– Sitten vain pintakäsittely kuumakestomaalilla. Jälki kestää vertailun uuden kanssa, hän sanoo ylpeänä eikä liioittele.

Neljän lapsen isoisä laskeskelee käyttävänsä aikaa valuraudan kanssa puuhailuun muutaman työpäivän verran viikossa. Intohimo ei näytä hiipumisen merkkejä.

– Nämä pitäisi saada museoon! Olen etsinyt paikkaa, mutta sopivaa ei ole vielä löytynyt. (HäSa)

Päivän lehti

4.6.2020