Kanta-Häme

Pekka Heikkinen: "Peilissä saa olla säröjä, kunhan ne eivät häiritse kuvaa"

Peilikuvani-sarjassa tutustutaan ihmisiin. Haastateltu on selviytyjä ja palkittu näyttelijä, joka esittää Hämeenlinnan teatterin Suomi sataa ja tuulee -näytelmässä kertojaa ja kaikkien sotien veteraania.

Pekka Heikkinen:

”Kun katson peiliin, näen virheitä ja paljon. Näen elämässä kolhiintuneen miehen, joka peilaa ihmisen elämää monelta eri kantilta. Peilikuva on jännittävä, kun sitä katsoo eri roolihahmojen silmin. 

Omasta peilikuvastani en niinkään ole innostunut. Peilistä katsoo takaisin 46-vuotias mies, jonka mieli on säilynyt nuorena. On tosin hankala muistaa, miltä maailma näytti, kun ajatusmaailma oli suoraviivaisempi. Täydellisen peilikuvan tavoittelun jätän muille. Peili on näyttelijälle kuitenkin verraton työkalu.

Ajoin moottoripyörällä kolarin vuonna 1998. Halvaannuin lantiosta alaspäin. Seuraavana vuonna ohjasin Hämeenlinnan teatteriin Orvot, mutta lavanäytteleminen jäi telakalle vuosiksi.

Kipu kuolee, kun unohtuu hyvän äärelle. Onnettomuutta edeltävän ja sen jälkeisen ajan vertailu ei missään nimessä kannata. Kolaria ei tule enää mietittyä, mutta ei se myöskään ole ikinä täysin käsitelty asia. Loputon analysointi kuluttaa puhki minkä tahansa asian. 

Jos haluan kuikkia menneitä, luen vanhoja tekstejä tai katson kellastuneita valokuvia. 

Minulla on omat painajaiseni, mutta en anna niille valtaa. Voi sanoa, että mukanani on vittumainen matkakumppani, jota ei auta kuunnella.  Muodikkaasti sanottuna välillä on hyvä päivittää omaa elämäänsä eli rakentaa itseään uudestaan niistä palikoista, mitä on jäljellä.

Peilikuvassa saa olla säröjä, kunhan ne eivät häiritse kuvaa. Joillakin halkeamat ovat vasta aluillaan, toisilla ne voivat olla syviä tai pinnassa. Näen sen, mitä tässä hetkessä on nähtävissä. 

Elän tässä päivässä ja käytän vajavaisuuteni röyhkeästi hyväksi voimavarana teatteritaikaa tehdessä. Olen sopeutunut tilanteeseen. Sitä en tiedä, hyväksynkö vammaani ikinä. Välillä pitää olla myös sellaisia aikoja, että elää pelkkien vaistojen varassa.

Halvaantumiseni jälkeen minulle kirjoitettiin ensimmäistä kertaa rooleja. Hovimäki-tv-sarjan käsikirjoitusta muutettiin fysiikalleni sopivaksi, rooliin sain palata heti kuntouduttuani. Sarjassa hahmoni halvaantui kaatuvan puun takia. Vuonna 2000 näyttelin halvaantunutta jääkiekkoilijaa tv-sarjassa Seitsemän.

Jatkossakin rooleissani vammani on tarinan kehys. Se ei kuitenkaan ole este hyvälle kertomukselle.

Oikeassa elämässä on jos jonkinlaista nilkuttajaa ja rikki mennyttä ihmistä, miksei siis lavallakin. Teatteri on peilaamista, jolla pyritään helpottamaan monen katsojan samaistumista. 

Itse koin eräänlaisen katarsiksen käsikirjoittaessani yhdessä Heikki Huttu-Hiltusen kanssa Näillä mennään -monologin (2013). Olen esittänyt osittain omiin kokemuksiini pohjautuvan tarinan pian 100 kertaa, ja sille on tilausta vieläkin. 

Toinen monologini Lause (2015) ei ollut samanlainen hitti, comebackin voi tehdä ihmisten silmissä ehkä vain kerran. Itse ajattelen sen tekeväni jatkuvasti.

Lempilapseni on aina käynnissä oleva projekti. Hämeenlinnan teatterin Suomi sataa ja tuulee on mahtava osoitus ryhmävoimasta. Olen siinä kertojana ja sotaveteraanina. Rakastan kuitenkin paiskoa tunnin monologeja, se on teatterinäyttelemisen kuningaslaji. 

Haluaisin näytellä vielä Molièren Saiturin. Tarinassa on aineksia repiä vaikka mihin suuntaan, mutta sanansäilä edellä. Olisi hieno tehdä myös vielä jokin sielua riipivä ja raapiva, väkevä rooli. 

Kaikesta huolimatta olen saanut mahdollisuuden pitää intohimostani ja ammatistani kiinni. Sitä paitsi se todellinen peili löytyy aina katsomosta. Lavalta sinne katsoessa tietää, missä mennään ja miten on onnistunut.”

Päivän lehti

3.6.2020