Kanta-Häme

Pilvilinnoissa ei ole ikärajaa

Leena Lintula sanoo eläneensä aina omassa vaaleanpunaisessa haavemaailmassaan, johon ei juuri muuta kuin laulaminen mahtunut.

– Haaveilin paljon helpommasta elämästä, mutta jouduin luopumaan kaikesta, mikä oli minulle tärkeää. En saanut laulaa, sillä aikaa oli korkeintaan hyräilemiseen.

Nyt 50 vuoden tauko on ohi.

Leena Lintulan poskille nousee vieno puna, kun hän alkaa kertoa suunnitelmistaan. Onneksi tytär on valmis kiskaisemaan äitinsä aina maan pinnalle, kun tämä alkaa taas liidellä liian lähellä pilvilinnansa kattoa.

– En olisi uskonut, että musiikista tulee vielä vanhuuteni pelastaja, mutta niin kävi. Netistä on tullut paras kaverini. On aivan ihanaa, että sieltä löytyvät kaikki nuoruuteni biisit, laulaja innostuu.

Huomisesta ei kukaan tiedä. Jos Leena Lintulalla on vielä monta huomista, näkee päivänvalon varmasti vielä viideskin omakustannelevy. Siinä voi olla Carolaa, mutta ihan hyvin Lintulaakin.

Partasen perhe tuli evakkoon Iittalassa asuneen sukulaisen luo 40-luvun puolivälissä. Elämä oli kovaa, mutta niin se oli kaikilla muillakin.

Seitsemänvuotiaana Leena alkoi soittaa vuokrapianolla. Kaukaa viisas Saimi-äiti kustansi tyttöselle ja tämän sisarelle paitsi pianon myös mahdollisuuden opiskella laulua.

– Lauloin aina joka paikassa. Monet kerrat soudin keskelle järveä toivelauluvihkosten kanssa pitämään järvikonserttia. Se oli ihanaa, kun järvi oli aivan tyyni ja rauhallinen, Leena Lintula kertoo.

Leena Lintula kutsuu itseään perheen mustaksi lampaaksi. Äiti olisi innokkaana kuorolaulajana halunnut tyttärensä laulavan klassista musiikkia, mutta tämä alkoi sen sijaan jo 14-vuotiaana laulaa Uotilan orkesterin ja sittemmin Erkki Keltomäen orkesterin solistina.

Laulaja muistaa vieläkin yön, kun hän tuli keikalta kotiin kello kahden jälkeen.

– Äiti istui sohvalla posket punoittaen ja sitten hän antoi tulla. Hän laittoi minut Aitoon emäntäkouluun, kun elämässä on muutakin kuin laulua. Siihen loppui meikäläisen jazzharrastus 50 vuodeksi.

Romanttiseksi haaveilijaksi itseään kutsuva Leena Lintula alkoi pitää Pikku-Partasen baaria vuonna 1968. Yrittäminen ei ollut kahden pienen lapsen äidille helppoa, mutta rahaa piti saada ruokaan. Seuraavana vuonna vapautui keskiolut ja rytinää riitti aamuvarhaisesta yöhön.

Leena Lintula muistaa vieläkin hullunmyllyn. Pikku-Partasessa oli enimmillään töissä 15 henkeä, sillä se oli myös suosittu ruokapaikka. Hän oli töissä baarissa neljä vuotta.

– Pikku Partanen perustettiin Raatihuoneenkadulle vuonna 1954 ja seitsemää vuotta myöhemmin Sibeliuksenkadulla avattiin Iso Partanen. Isäni kuoleman jälkeen äidillä ei ollut oikein muuta mahdollisuutta elättää perhettä kuin perustaa baari. Hän oli ollut aina kotiäiti, eikä hänellä ollut muuta ammattia, Leena Lintula sanoo.

Leena Lintula ehti työskennellä baareissa yhtäjaksoisesti vuodesta 1968 vuoteen 1996. Suurimman osan ajasta hän pyöritti uimahallin kahviota ja lopulta kahviota myös Hämeenkaaressa.

– Uimahallissa juoksentelin koko ajan toiseen kerrokseen, jossa minulla oli myös solarium. Siihen aikaan se oli kaupungin ainoa solarium ja asiakkaita riitti.

Ensin Leena Lintula piti pientä mummonmökkiä Iittalassa ja sitten siirtolapuutarhamökkiä Kantolassa. Nyt viherpeukalolle riittää parveke ja kerrostalon puutarha.

– Ikä tekee tehtävänsä, mutta voin laulaa, vaikka muu kroppa onkin jo se mikä on. Nyt nautin siitä, kun voin soittaa musiikkia ja ulkoiluttaa poikani kihlatun koiraa. Laulaminen on kaikki mitä minä tarvitsen.

Leena Lintula on julkaissut nyt neljä levyä, joista tuorein on juuri valmistunut. Tuntuu, että nälkä kasvaa syödessä, sillä naisen aivot ovat alkaneet pyöriä jo seuraavassa levyssä.

Laulajassa on virtaa kuin nuoressa tytössä. Ei ihme, että uusin levy on nimeltään Paluuta nuoruuteen. HÄSA